lauantai, 10. joulukuu 2016

Ajan armo ja armottomuus

Aina jotain tärkeää välähtää mielessä, joka pitäisi kirjoittaa ylös. Kun on koneen ääressä, niin pää tyhjenee täysin.
Ajan täyttymys. Olemme ajassa aikamme. Kukaan ei määrää kuinka aikamme käytämme. Strategioita on monia. Selviäminen on yksi malli. Reaktiivisesti kaikkiin palloihin vastaaminen. Kapasiteetin loppuessa ylimenevän kieltäminen.
 
Mutta entä jos hylkäämme annetut itsestäänselvyydet? Valitsemme itse aktiivisesti sydämmemme mukaan viisaasti. Suljemme ystävällisesti ulos sen, mikä ei meitä palvele. Valitsemme sen mikä on meille pyhää. Teemme tilaa kaiken ylle, mikä ei palvele suurinta hyvää. Puntarissa ovat kultturisesti jatkuvasti tarjottu kertomus houkuttimineen ja toisessa kupissa oma sydämemme täyttymys. Teemme valinnan jatkuvasti. Kun valitsemme vastoin sydäntä, ajaudumme kärsimykseen. Lukuisat portinvartijat testaavat hyväämme. Ylitämmekö pienen vaikeuden tavoittaaksemme sen piilottaman aarteen. Vai valitsemmeko kulttuurin kiillottaman karkin, jonka saamme vain kättä ojentamalla ja astumalla askeleen sielun myyntiä kohti.
 
Kulttuuri hajoittaa ja hallitsee. Myy meille kulttajuuden ja tarjoaa omenan hyvän ja pahan tiedon puusta; tiedon, joka tekee toisistamme kilpailijoita. Yhä en sano, että aine, tavara ja tieto ovat pahaa, ne ovat pahaa vain, jos ne ovat ainoat ohjaajamme. Yhtälailla sisäinen loputon ahneutemme on meile vihollinen. Vasta silloin kun lähimäinen on yhtä arvokas kuin itse, ei yhtään suurempi tai pienempi, meillä on mahdollisuus yhteyteen ja yhteyden kautta ikuisuuteen.
 
Persoonallinen minä on kasvatettava koirakoulussa. Tunne ei ymmärrä järkeä, se on kyvytön toimimaan viisaana johtajana. Tunne on reaktiivinen, se kertoo havainnoista. Mutta sen on kerrottava se jollekkin, joka pystyy arvioimaan sen viestit ja johdattelemaan sen mukaan oikeaan toimintaan. Tunne jumiutuu helposti hallintadraamoihin. Tunteella ja sen ilmaisulla saavutettu etuisuus muodostavat meille kaavan, jota takuulla hyödynnetään, mikäli samanoloiset tilanteet tulevat esiin. Tuolloin tunteesta tulee lähitaisteluase, jolla pyritään tilanteen ja läheisten hallintaan.
 
Tietoinen ihminen ei käytä tunneasetta, vaikka se olisi houkuttavan tehokas. Tunneaseen käyttö pakottaa joka tapauksessa valtataisteluun ja erilistymiseen, mikä vie yhteyden mahdollisuutta joka kerta yhä kauemmas. 
 
Tietoinen ihminen tuntee vahvasti ja kantaa vastuun tunteistaan. Hänen ylempi persoonallisuutensa keskustelee tunteiden kanssa, ylempi minuus tuntee tunteiden lapsellisuuden ja älyttömyyden; tunteet ovat helposti manipuloitavissa ja ne liioittelevat alituiseen, ellei niitä vahdita. Tietoinen ihminen osaa tulkita tunteitaan, torjua tunteidensa huiputusyritykset, mutta rekisteröi silti tunteiden viestit.
 
Tunteiden maailmassa on monta houkuttavaa karikkoa. On helppoa samaistua rakastumisen houkuttavaa lumoukseen, mutta yhtälailla voi joutua surun vankilaan, ellei houkutukselta itse katko siipiä. On erikoista, miten jonkun läheisen menettämisestä voi tulla koko elämän sisältö. On oikeutettu suru, jota järjen loogisella katkeruudella vahvistetaan. Mutta ketä tuollainen elämä hyödyttää? Kuollutta vai eläviä?
 
Ehkä tässä joudutaan kysymään elämän tarkoituksellisuutta. Tietysti sitä ei voida ulkoa antaa, jokainen saa tehdä elämällää mitä lystää. Mutta mahdollisuuksien näkökulmasta jumiutuminen johonkin tapahtumaan, oli se sitten miten pysäyttävä tahaansa, on erikoista, koska elämän luonne on mennä eteenpäin. Ajassa aina jotain tuhoutuu ja kuolee, samoin uutta syntyy. Jokainen joutuu päättämään kumman airueena kulkee. Yhtälailla oma aika tikittää, mahdollisuuksia syttyy ja sammuu koko ajan. Jokainen kohtaaminen, johon saat tuotua valoa, on merkityksellinen. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään sen varran, että saa energiansa pidettyä ylhäällä. Niin että omalle elämänsuunnitelman toteuttamiselle jää valon pisaroita.
 
Vaikka maailma ja oma sisäinen lapsi vetävät pois elämäntehtävän polulta ja pyrkivät omimaan kaiken energian, jokaisella on vastuu elämästään. Jos annan periksi houkutuksille, en jaksa vastustaa impulsseja, saan tehdä sen, mutta kannan samalla vastuu seurauksista. Tunnen itseni silloin eksyneeksi, voimattomaksi, surulliseksi, masentuneeksi ja vihaiseksi. Voin syyttää mailmaa tai itsekästä itseäni, mutta todellisuudessa olen vain laiminlyönyt itseni kasvattamisen. Jos olen vahva, voin vastustaa impulsseja, joita tietoinen persoonallinen minuuteni ei hyväksy.
 
Maailma ja sisäinen lapsi reagoivat toisiin persooniin tai ovat niiden kantamia. On silti virhe tuomita ne ihmiset. On syytä tuomita vain ne ajattelu- toiminta ja kommunikointimallit, jotka ylläpitävät noita huonoja tai epätarkoituksenmukaisia tottumuksia. Niin pysymällä samalla puolella, ydinpersoonan puolella molemmat, voimme yhdessä selättää nuo mallit. Kääntymällä ihmistä vastaan saamme vaan vihollisia. Toisaalta jokaisella on oikeus sanoa kyllä tai ei tuolle kuvaamalleni tarkoituksenmukaiselle todellisuudelle. Jos läheisesi valitsee toistuvasti kilpailun tien ja nopeat palkinnot ja itse haluat kasvaa, on viisaampaa hakea uutta kasvuseuraa. Ehkä ottaa itse kasvuhyppy ja katsoa houkuttaako se seuraajia.
 
Nyt ei tullut hyvin jäsenneltyä tekstiä, mutta mennään nyt blogitekstin kepeydellä ja hiomattomuudella. Eletään ennemminkin.
 

keskiviikko, 23. marraskuu 2016

Yksinäisyyden dialogikato

Nyt on aika yksinäisyyspohdinnalle. Telkkarikin asiaa käsittelee.

 
Ensiksi tietysti hahmotellaan mitä yksinäisyys on? On todettu, että yksinäisyys ei ole kiinni sosiaalisten kontaktien määrästä. Onko yksinäisyys siis kokemus kohtaamattomuudesta?
 
Vuorovaikutuksessa osalliset luovat yhteisen tilan välilleen. Mitä pienempi tuo jaettavissa oleva tila on, sitä haastavampaa on toimia yhdessä. Tuo yhteinen tila muodostuu vain käytännön vuorovaikutuksessa, puheessa, toiminnassa ja sen ohessa vaihdettavassa sanattomassa dialogissa. Yhteiseen tilaan ei ole oikotietä. Minimissään lähtökohta on oletus jostain jaetusta yhteydestä. Sen jälkeen vuorovaikutus osoittaa yhteisen tilan mahdollisuudet. Kaikki ärsykkeet aiheuttavat vastaärsykkeen, joka on "kyllä" tai "ei". Molempia tulee luontaisesti, mutta mikäli jompi kumpi selvästi on hallitseva, se vaikuttaa yhteisen tilan kasvuun. Lopulta "kyllä" on aina jaetun samuuden kokemusta.
 
Ihmiset varsin automaattisesti luokittelevat toiset enemän tai vähemmän kaltaisiin ja "toisiin", joiden elämän ratkaisupaletti on itselle vieraampi. Voidaan ajatella. että jokainen kuitenkin on ratkaisemassa elämän mysteeriä, ongelmaa tai haastetta jollakin tavalla. Ratkaisumalleja, stereotypioita on monia, mutta joitain päälinjoja on hahmotettavissa. Tosin toimintatasojakin on useita, klassinen sisäinen - sosiaalinen ja realistis-mekaaninen taso ovat selvästi erotettavissa toisistaan. Todellisuus levittäytyy noille kaikille tasoille ja samoin ihmisen omat toiminnan ulottuvuudet. Mikään näistä ei todellisuudessa ole ensisijainen, vaan kukin taso on kokonaisuudelle, sisäiselle ja ulkoiselle tasapainolle ehdottoman merkityksellinen.
 
Kuitenkin yksilö mielellään ottaa jonkin näistä tasosta "omakseen", erikoistuu vaikuttamaan todellisuuteen mieluisimman kanavan kautta. Silloin toisien kanavien kautta vaikuttavat ovat vieraampia, ehkä jopa niitä "toisia". Elämän mysteerin haasteisiin vastataan tuolloin eri tavalla. Sisäinen itsekäs pikkulapsi pyrkii takaamaan omat edut, ellei sivistyskykyinen kokonaisminuus, joka ei samaistu pelkkään sisäiseen maailmaan, toppuuttele minän vaatimuksia. Sivistyksellinen ihanne on, että minä kokee olevansa tasavertainen muiden "minujen" kanssa. Minällä ei ole etuisuuksia toisiin nähden. Kullakin yksilöllä on oma ja omanlaisensa vahvuutensa, mikä ei välttämättä ole helposti havaittava. Samoin jokaisella on oma sokea pisteensä, jonne tarvitsee toisten apua nähdäkseen ja parantaakseen heikkoutensa. Sosiaalinen todellisuus siis suitsee yksilön itsekkäitä impulsseja välillisesti, viimekädessä jokainen kuitenkin itse ratkaisee mitkä sosiaalisen todellisuuden rajat ottaa omakseen. Yhtälailla sosiaalinenkin  todellisuus pyrkii valloittamaan yksilön. Ei siis voi olla korostamatta osa-alueiden tasapainoista kehittymistä.
 
Kukin yksilö omaksuu sijansa todellisuuksien risteyksessä, joka on siis yksilöllinen, mutta eri ihmiset ovat sattumoisin samanlaisisa kohdissa. Nämä ihmiset tuntuvat läheisiltä ja tutuilta. Tässä piilee paradoksi, tuttuus tuntuu legitimoivan oman sijainnin. Koska toisetkin ovat samassa kohti, niin se tuntuu tavoiteltavalta loppupisteeltä. Se ei kuitenkaan ole välttämättä yksilöiden ihannetila, se voi olla kaukanakin siitä. Ryhmä vain tekee pesän tuttuun kohtaan. Ihannetila on kuitenkin teoreettisesti hahmotettavissa noiden kolmen todellisuuden tasapainopisteestä. Ryhmä tarvitsee impulsseja siirtymiseen eteenpäin.
 
Minuuden ja identiteetin käsite on tärkeää hahmottaa. Molemmat tekevät helposti pesän vallitsevaan tilanteeseen ilman reflektointia. Ihminen tarinallistaa itsensä, pysyäkseen kasassa. Näennäinen ehyys on turvallisempi, kuin heittäytyvä ja epävarmuuteen avoimesti astuva avoin minuus. Tässäkään ajassa ei ole selvästi nähtävillä miten minuus rakentuu ja onko sille olemassa jonkinlaista tavoitetilaa? Tunnemaailmaan kiinnittynyt elämysjahti vaikuttaa modernin ja jälkimodernin ajan patologialta yhä edelleen, vaikka sen rajallisuus on osoitetu moneen kertaan. Mutta kun sen rajoihin ja maaliin pääsee vain rajallinen joukko resurssien rajallisuuden vuoksi, sen illusiomainen vetovoimaisuus yleisessä tietoisuudessa säilyy vahvana.
 
Yksinäisyyden voitaisiin tulkita johtuvan yksilöiden elämäntilanteiden erilaisuudesta johtuvasta erottautumisesta. Yksilöt kokevat erilaisuutta ja erillisyyttä, koska elämäntilanteet ovat johtaneet erilaisiin "selviämistarinoihin", tapohin kohdata elämän haasteet ja oma todellisuus tulkitaan realismiksi ja ainoaksi todellisuudeksi. Kun muiden erilaisuus näinollen ei ole sopusoinnussa oman todellisuuden kanssa, yksilö joutuu suojautumaan erilaisilla rooleilla ja illuusioilla, joilla kokee säilyttävänsä "kasvonsa" ja hierarkisen asemansa yhteisöissä. Samalla uhkaa kyynis-hostiili suhtautumistapa, jolla omaa asemaa yritetään puolustaa.
 
Tälle vastakohtainen suhtautumiskulma on dialoginen, vertainen ja kannatteleva suhtautumistapa. "Dialogisuus on minän vastuuntunnetta sinästä" (Buber). Kohtaaminen on avointa ja perussuhtautumiseltaan minujen yhteistyötä (vaikka vastassa olisi vakavia erimielisyyksiä).Dialogisuus ei edellytä samanlaisuutta tai edes samanmielisyyttä, vaan se edellyttää avointa ja rakentavaa suhtautumista toiseen. Se ei salli eriarvoisuutta, vaan vain erilaisuutta. Kumpikaan ei ole alisteinen toiselle ja kumpikin on vapaa hyväksymään tai hylkäämään toisen kannan. Toista ei muuteta, eikä itse tarvitse muuttua, mutta toisen erilainen näkökulma otetaan vastaan ja hedelmällisesti pyritään tulkitsemaan aitona todellisuuden näkökulmana. Sopii se lopulta itselle tai ei.
 
Yksinäisyys on dialogin puuttumista. Käytännössä sen taitamattomuutta jomman kumman tai molempien osapuolten puolelta. Dialogisuus hakee yhteistä aluetta ja pyrkii kasvattamaan sitä. Dialogisen persoonan vastakohta on minäkeskeinen ihminen, joka toteutuu, toteuttaa itseään  erottautumalla muista minäkeskeisistä ihmisitä. (Buber) Minäkeskeinen siis hakee eroja ja erottautumista, yhteisen alueen rajaajia, kun dialoginen hakee yhteisen alueen laajentamista. Kun yhteiskunnassa ikäpolvet ajautuvat yhä kauemmas toisistaan, on se merkki minäkeskeisyydestä. Dialogisuudessa muunmuassa ikäpolvikysymys niinkuin muutkin ulkoiset erottavat tekijät menettävät merkitystään. Dialogisuudessa toisen ihmisen elämän haasteen pienikin oivallusporras, tapahtui se miten tahaansa, on suuri ilonaihe ja samalla oman oivalluspolun herättelijä. Dialoginen elämänasenne on paljon laajempi elämänorientaatio, kuin vain pelkkä tapa olla vuorovaikutuksessa.
 
Kuinka avautua dialogisuudelle? Dialogisuus on välille asettumista, sisäisestä rajallisesta minuudesta poistumista. Koska siihen kuuluu se, että kannan vastuuta toisesta, pyrin kannattelemaan toista, en voi asettaa toiselle vaatimuksia. Jos asetan vaatimuksia tai toinen asettaa vaatimuksia, dialogisuus ei toteudu. Voimme dialogissa käsitellä tarkoituksenmukaisia toimintamalleja, mutta ne eivät voi olla vaatimuksia. Jos pyrin hallitsemaan ja asettumaan toisen tahdon ylle, joutuu toinen suojaamaan itsensä ja sulkemaan vuorovaikutuksen dialogisuudelta.
 
Dialogisuus välittää meille toistemme viisauden. Se on ylivertainen oikotie viisauteen. Tosin on muistettava, että viisaus ja totuus kasvavat ja muototutuvat koko ajan. Ne eivät ole koskaan vain joidenkin omaisuutta. Dialogisuutta kannattaa etsiä varsin laajalti ja omien piirien ulkopuoleltakin. Se, että nyt et välttämättä koe saavasi dialogisuutta toimimaan, voi johtua ympäristösi dialigisuuden rajallisuudesta. Kun dialogisuuden tavoittaa, sen kosketus säilyy vahvana muistona pitkään. Mutta vaikka sen olisi hukannut, sen voi saavuttaa uudelleen oikeiden ihmisten kanssa ja itse ollessa oikeassa vireessä. Eikä dialogisuuden kokemuksen tarvitse sitoa ihmisiä toisiinsa, kokemus voi olla välähdys arkisessa palvelutilanteessa, ainutkertainen, mutta silti kumpaakin kohottava. Toki dialogisuuden määrä arjessa on suorassa suhteessa hyvinvointiin ja jokaisella on oma vastuunsa valita viisaasti sekä suhtautumisensa että ihmiset ympärilleen.
 
Dialogisuudesta on paljon syvällistä materiaalia. Samoin paljon turhankin kevyttä ja dialogin täyttä syvyyttä tavoittamatonta materiaalia. Buberin dialogisuuskäsitys tavoittaa hyvin syvästi vuorovaikutustapojen laadullisuuden merkityksen. Yksinäisyys on vakava dialigisuuden häiriö, joka on kuitenkin korjattavissa ja sama korjaus kohentaa elämää muutoinkin varsin dramaattisesti.
 
Tulipa taas tiivistä saarnaa. Mutta onhan tässä toivon elementtejä.
 

lauantai, 9. heinäkuu 2016

Mäen päällä

Elämän polulla kurvikohta. Jotain on jätetty taakse, iso mäki on saatu noustua huipulle saakka ja ihan kunnialla. Tosin kyllähän se uskoa kysyi ja ajoittain vei energiat syvälle varatankille. Mutta se, että työ täyttyy huolimatta vastoinkäymisistä on sitä opettavinta elämänkoulua.

Samalla huomasi, kuinka tilanteet vaativat velan ottoa usealla tasolla, mikäli tavoitteita aikoo saavuttaa. Joutuu puntaroimaan tavoitteen ja sen vaatiman hinnan suhdetta. Mikä on se elämäni suurin hyvä, mihin pyrin? Onko otamani askeleet sitä kohti, vai jotain muuta päämäärää kohti? Tässä henkisesti sävyttynyt tietotaito on arvokas kompassi. Sydän sanoo jotain, henki myhäilee taustalla, tunteet huutelevat omiaan ja maailmanpyörä heittelee suuntaan jos toiseenkin. Se minuus, joka ei ole minkään edellisen yksinvaltainen ääni, vaan kaikkea kuunteleva ja hiljalleen voimistuva lempeä tietoisuus, saa tovottavasti äänensä kuuluviin muden osien pauhun takaa.

Velkaa on kertynyt taloudellisen puolen osalla. Velkaa on kertynyt ihmissuhteiden osalla ja lasten huomion osalla. Ja velkaa on kertynyt omia tarpeita kohtaan. Jokainen päivä sisältää 24 tuntia mahdollisuutta. Omat valinnat sitovat nuo mahdollisuudet erilaisiin asioihin. Työ, perhe, harrastukset, ystävät ja oma kasvu. Ja kaiken ylläpitävät arkiset sitoumukset. Näiden suhteet jokainen ratkaisee väitämättä joka päivä ja yleensä tiedostamattaan. Montako tuntia päivässä sinä käytät  siihen, mitä kohti todella haluat elämäsi kulkevan?

Elämä vaatii elinvoimaa. On asioita, josta elinvoimaa saa ja on asioita jotka syövät elinvoimaa. Monessa asiassa on elivoiman suhteen panos / tuotto riski. Joudut sijoittamaan elinvoimaa ja mikäli asiat onnistuvat, tulet saamaan panoksen moninkertaiseti takaisin. Mikäli epäonnistut, menetät ainakin osan panoksestasi. Tämä on osa elämänkoulua ihan käytännössä. Joudut opettelemaan viisaaksi sijoittajaksi. Epäonnistumisissa on riski, että et tahdo uskaltaa enää sijoittaa. Koet, että voima on niin vähänä, että on viisainta alkaa säästämään. Perunoita on niin vähän, että et uskalla ottaa siemenperunoita itämään ja kasvamaan, vaan säästät ja syöt kituuttaen kaikki. Välitön tarve ajaa siirretyn mielihyän ohi. Tuo ratkaisu ajaa sinut kerjäämään elinvoimaa, ripustautumaan toisiin. Sinulla ei ole enää perunoita kasvamassa, että voisit myöhemmin palata normaaliin vaihtoon. Kun arkisissakin suhteissa elinvoima liikkuu niin, että annamme toiselle energialahjan ja saamme vastalahjan, liitymme Jumalaiseen Sinä-suhteeseen. Vuorovaikutuksen voimalahjat yhditävät meidät kaikkialla virtaavaan Jumalalliseen elämän verkostoon ja saamme lisää energiaa ja harmonisoidumme kaiken kanssa. Jos olet säästöliekillä, et anna aloituslahjaa, vaan etsit syyn vaatia toiselta energiaa. Käytät sisäisiä lohikäärmeitäsi, jotain niistä, jolla vaadit osasi energiasta. Siihen voi olla tekninen peruste, olet jotenkin velvoittavassa suhteessa tai koet olevasi loukkaantunut tai jotain muuta. Sinulla on tekninen oikeutus, mutta vuorovaikutuksen energiadynamiikka ei toimi niin. Se ei toimi kestävästi vaatimuksilla. Jonkun kerran se voi onnistua, mutta luovuttava osapuoli kokee tilanteen kiristyksenä. Se ei voi olla jättämättä jälkeä suhteeseen. Se saa luovuttavan osapuolen varautumaan ja suojautumaan seuraavilla kerroilla.

Samaa asiaa kuvasi Redfield 11.oivalluksessa hieman eri yhteyksissä. Kun päähenkilö yrittää lähestyä valo-olentoja yhdistyäkseen niiden energiaan, olennot vetäytyvät. Oivallettuaan, että hänen on itse oltava itsenäinen ja yhdistettynä korkeinpaan tietoisuuteensa ja sitä kautta Jumaluuteen, hän voi lähentyä valo-olentoja. Anna ensin itse, äläkä odota toiselta mitään. Antaminen on aina vapaaehtoista ja tapahduttuaan se yhdistää vasta suurempaan energiaan.

Arkisessa elämässä energiavaihto tapahtuu luontevasti ja tiedostamattomasti. Monesti olemme omissa viiteryhmissämme tottuneet tietynlaiseen vaihtotapaan. Vahvin vaihto tapahtuu rakkauden välityksellä, olipa suhde sitten kenen välillä tahaansa. Tämä rakkaus kattaa vauvat ja vaarit ja laajasti ottaen kaiken olevaisen. Myös institutionaalisesti voi energia välittyä, mutta sen laadullisuus on laimeampaa, kuin rakkauden kautta tapahtuva. Viimekädessä myös addiktit yrittävät täyttää energiavarastoa hyvin niukalla energiakapasiteetillaan. Jos addiktin uhka tuntuu vaanivan lähelläsi, on se painava syy alkaa tarkastella ihmissuhteita. Energiavaihto on tällöin tukkeutunut. Syytä kannattaa katsoa sekä peilistä, että kavereista. Syyttelyyn sen sijaan ei ole syytä, vain menetelmien korjaamiseen. Olisi opettavaista nähdä vierestä, kuinka luonnollinen energiavaihto tapahtuu. Kun sen näkee toiminnassa, sen luonnollisuus alkaa hiljalleen vedota. Tosin jos oma tapa toimia on ollut agressiivista velkojen vaadintaa, lempeä kohtaaminen voi vaikuttaa lällyltä ja vastenmieliseltä. Mutta kun sen kokonaisvaikutukset alkavat hahmottua, alkaa oma läheneminen kohtaamiseen kypsyä. Samoin on hyvin omistavan suhdemalliin tottuneen hyvin vaikeaa hyväksyä kohtaamisen edellyttämä oman haavoittuvuuden tunnustaminen ja sen tuoma läheisyys, joka leimaa kaikkia aitoja kohtaamisia.

Kohtaamisten energianvaihdon lisäksi energiaa tulee toiminnasta ja liikkeestä. Energiaa syö matalat ajatusmallit, yleensäkin kaikki vastakkainasettelu negatiivisesti leimaten. Kun positiivisella puolella on usko, toivo ja rakkaus, negatiiviset energiasyöpöt ovat epäusko, kyynisyys ja viha / pelko. Valinnat tehdään joka sekuntti. Energiasijoituksemme kasvattaa mustaa tai valkosita suttamme ja samalla ihmiskunnan kollektiivisia susia. Musta susi kasvaessaan riittävästi kasvattaa itsestään messiaan, kuten Hitlerin, joka sitten konkretisoi kollektiiviset voimamme toimintaan. Hyvyytemme tai pahuutemme siis heijastuu ulkoisessa todellisuudessa. Emme voi vierittää pahuuden syytä Hitlerille, voimme syyttää vain itseämme. Vain pysyessämme ja kasvaessamme rakkaudessa, voimme toimia elämän hyväksi.

Mäen päällä on hetki aikaa katsella maisemia. Huokaista ja päättää mihin suuntaan ja millä mielenlaadulla haluaa jatkaa. Kuitenkin haluaisin yhä enemmän keskittyä ihmisyyden mysteerien penkomiseen ja käyttää aikaa samanmielisten kanssa. Kutsumuksen huhuilu. Kun löydät taivasten valtakunnan, sen myötä kaikki muukin sinulle annetaan.

Elämä Nyt!


lauantai, 5. maaliskuu 2016

...vähän ääntä hiljaisuudesta...

Jälleen pahoittelut hiljaisuudesta! Elämä on vetänyt ajan kortille. Silti ajatukset välillä juoksentelevat ja mieli tekee tännekkin jotain uutta materialisoida.

Useat meistä ovat varmaan huomanneet elämän muuttuneen viimeisten vuosien kuluessa. Aikakausi on vaihtunut. Ninkuin monet herkät ihmiset ovat meille kertoneet, elämänpyörän liike on nopeutunut. Suhtautumisemme ulkopuolellemme palautuu hyvin nopeasti takaisin, niin hyvä kuin huono vaikutus. Jos etäännymme rakkauden mukaisesta suhtautumistavasta, saamme rakkaudettomuutta vastaamme. Jos olemme sydän edellä liikkeellä, saamme palautteen yhtälailla kauniisti, jos maltamme kuunnella. Ihmiset ovat herkistyneet, sen huomaa selkeästi kun vertaa parin vuoden takaiseen aikaan.

On sanottu, että aika vaatii valitsemaan puolensa.Linnoittaudunko itseeni ja muuraan itseni pelolla kaltaisteni saavuttamattomiin? Vai valitsenko rohkeasti rakkauden, ei rajattua omistavaa rakkautta, vaan sallivan ja armollisen rajoittamattoman rakkauden, joka on pelottavan alastonta, mutta yhteydessä kaikkien ihmisten kautta ikuiseen Sinään. Ja tuolta Ikuisesta Sinästä saamme välähdyksen ikuisuudesta ja omasta osastamme siinä. Pääsemme ajasta ja sen pimeydestä kohoamaan hetkeksi pilvien yläpuolelle kirkkaaseen valoon.

Ihmisyksilön ajattelu on mahtava tietojenkäsittelyprosessi. Jokainen järjestää tietoa, tunteita ja kokemuksia yrittäen muodostaa niistä helposti käytettäviä kertomuksia. Rationalisoimme kaiken käyttäen työkaluna kielellistä järjestelmää. Ongelmallista on, että asiat, joita kielellistämme eivät ole alunperin kielellisiä, ne ovat tunteita, kuvia, ääniä, tuntoaistimuksia ja havaintoja. Me sanoitamme nuo asiat itse, oppimamme kielijärjestelmän avulla. Intuitiivisesti tunnemme, että sanoitus on onnistunut ja että luomamme tarina on tosi. 

Mutta kun puhumme asian toiselle ihmiselle, huomaamme, että tarina ei olekkaan ehkä aivan ehjä. Siitä löytyy aukkoja ja ristiriitaisuuksia joita emme omassa päässämme asioita pyöritellessämme havaineet. Mieli on luonut puutteellisen tarinan ja uskotellut sen olevan valmis. Ei, me tarvitsemme tarinan ulostuontia. Kirjoitus on yksi taso, mutta vaikka se jo tuo esiin suuria puutteita, vasta toisen ihmisen kanssa jaettuna tuo asiamme ja tarinamme saa ehjän muodon. Jokaisen ihmisen pää on kuin tietokoneen keskusykikkö, jauhettuaan liian kauan samaa tehtävää, se menee tukkoon ja alkaa jumittua. Ihmisillä luonnolinen buuttaus on aito rakkaudellinen dialogi. Se nostaa itseensä kietoutuneet ajatussykkyrät pään uumenista ihmisten välin avaruuteen suoristumaan. Voin sanoa, että mikä tahansa ajatus hautautuessa vain omaan päähän alkaa vääristyä ja synkistyä. Jos olemme nostaneet muurin toistemme välille, emme koskaan pääse irti mustuvista ajatuksistamme. Ihminen on Jumalan kipinä, ilman yhteyttä toisen ihmisen kautta Jumalaan, se hiipuu ja ajaa meidät hulluuteen tai pakomatkalle omaa synkenevää minää karkuun.

Vaikka ihmnen tarvitsee aina toista ihmistä tullakseen Minäksi, eivät kaikki suhteet ole samanarvoisia. Koska jokainen on ainutlaatuinen Jumalan kipinä, joka vielä muotoutuu elämien kouluissa, on olemassa erillaisten tehtävien ihmisiä. Joudumme olemaan rehellisiä itsellemme ja toisillemme. Joidenkin ihmisten kanssa olemme kotonamme, joidenkin ihmisten kanssa olemme tuotteliaita, joidenkin ihmisten kanssa opimme asioita. Joidenkin ihmisten kanssa kannattaa olla tekemisissä vain rajallisesti. Kaikki nämä ihmiset ovat rakkautemme arvoisia, mutta omalla tavallaan. Sinullakin on omat tehtäväsi. Jossakin asiassa olet korvaamaton. Jos olet väärässä ympäristössä, et välttämättä löydä omaa ainutlaatuista talenttiasi. Voit oppia uusia tärkeitä asioita, mutta maailma jää vaille sinun parastasi ja sinä et saa kokea elämäsi virtaavaa onnistumista, koska olet juuttunut Se-todellisuuden rukouksia kuulemattomaan kohtaloon hylätessäsi rakkauden polun ja ihmiset, joille voit aidosti sanoa Sinä.

Yhteiskunnallinen elämä ja kulttuuri johtaa yhä kauemmas rakkaudesta kiinnittäessään meidät kuluttajuuden kantamaan elämäntapaan.Siinä ei sinäänsä ole mitään vikaa, kunhan se ei muodostu ainoaksi ohjenuoraksi. Nämä elämän hauraat kohtaamiset kannattaa ottaa tietoiseen kehitystyöhön. Rajoittaa pelon ohjaamaa torjuntaa, uskoa moninaisuuden ja erilaisuuden tarkoituksenmukaisuuteen. Myöntää, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan toinen Minä. 

Kun kohtaamista ohjaa rakkaus, tapahtuu ihmeitä. Saamme purettua oman kuormamme ja kohtaamamme toisen Minän kuormaa. Kohotamme toisiamme kun emme keskity itseemme. Tarinoidemme kieli muuttuu selkeämmäksi ja ehkä löytää valoisampia muotoja. Pääsemme ahdistavasta nurkasta kohoamaan vapaammille vesille. Näemme seinien lisäksi avoimet mahdollisuudet. Vihollinen ei ole toinen ihminen, vihollinen on oma kutistava pelkomme. Vapahtajia olemme kaikki, mutta vain toistemme kanssa.

Muutetaampa maailmaa nyt että heilahti...

sunnuntai, 22. kesäkuu 2014

Jatkoa Sinulle

Kun nyt vauhtiin pääsin, niin kirjoittelen hieman jatkoa edelliseen Buber -juttuun.

Yhteyden todellisuuden vahvana estäjänä toimii vääränlainen essentialismi, olemusajattelu, joka leimaa kohtensa partikulaarien, eli satunnaisten ominaisuuksien perusteella. Esimerkikisi joku voidaan leimata varkaaksi, rasistiksi, pinnalliseksi tai joksikin muuksi, joka sitten ohjaa omaa ajatteluamme ja suhtautumistamme tuon nimenomaisen ominaisuuden kautta, eikä enää kanssaihmisyyden kautta. Toki ihmisellä voi olla huonoja ominaisuuksia, mutta ne eivät saisi koskaan mennä ihmisyyden velvoittavan veljeyden edelle.Oikeanlainen universaali essentialismi rakentuu tuon jokasen ihmisen perimmäisen hyvyyden varaan. Kun uskomme siihen se vahvistaa itseään ja molempia osapuolia.

Toinen tärkeä tekijä yhteyden todellisuudessa on ehdoton vaatimuksista vapaus. Emme saa olla mitää vailla yhteydestä. Päinvastoin, meidän pitää olla valmit antamaan itsemme yhteydelle. Vain tällä ennakkoasenteella, antamalla, tulemme saamaan yhteyden kanssaluotuihin sekä sitä kautta Jumalaan ja omaan voimaamme. Sama ilmiö on kuvattu hyvin Redfieldin kymmenennessä oivalluksessa. Siinä päähenkilö lähestyy sieluperhettään, mutta odotukset heidän energiansa vahvistavasta vaikutuksesta saa olennot vetäytymään. Tämä ilmiö pakottaa luopumaan vääränlaisesta alemmuus ajattelusta. Meissä jokaisessa on voima ja yhteyden kyky, joka on täysin luonnollista. Kykyä on käytettävä tietoisesti ja itseen uskoen. Vaikka on korkeampia ja mataampia olentoja, yhteydessä kaikki ovat arvokkaita. On uskallettava tulla itsekseen jotta voisi ottaa paikkansa universumissa. Keskeneräisyys ei haittaa, vain sen myöntämällä voi kehittyä rehellisesti. Maallisesti opittu heikkouksien peittely ja pinnan kiillotus ei toimi yhteyden tasolla, siellä kaikki on läpinäkyvää. Samalla myös oma tuomitsemisen himo on taltutettava tai se kyllä taittuu itsestäänkin kun pääsee alkuun yhteyksien kanssa.

Täytyy sanoa, että vaikka kuvailen yhteyksien todellisuutta varmoin sanakääntein, olen itse vielä teorian ja alkuaskeleiden varassa.Mutta ehkä tässä kirjoitustyössä yhteys korkeampaan tietoon on läsnä ja voin sen vuodattaa kaikkien iloksi. Jollekkin toiselle nämä sanat hetättävät oivalluksen ja oivallus muuttuu luonnollisesti todellisuutta muuttavaksi toiminnaksi.

Vielä jokunen sana valinnan vapaudesta. Vaikka kaikilla on elämäntehtävänsä, sen voi hoitaa kouluarvosanojen 4-10 skaalalla. vaikka meillä on vapaus valita, meillä ei ole vapautta valintojemme seurauksista. Valintoihin vaikuttavat yhteyden todellisuuden informaatiot mutta niiden jäädessä minimiin valintoja tekevät tunnekeskus, järkiolemus tai kehotietoisuuden impulssit. Tällöinkin on tärkeää miettiä mitä haluaa ja ennakoida hieman valintojen seurauksia. Vievätkö valinnat kohti toivomaani päämäärää? Kohtalo ei aina toimi valintojemme yli, meillä on vastuu itsestämme vapaan tahdon kylkiäisenä.

Yhteyden todellisuus paljastaa meille elämäntehtävämme, osamme maailmanjärjestyksessä. Tosin sekin näkymä muuttuu valintojemme ja kehittymisemme myötä. Kun kehitymme vahvasti yhteyksiä hyödyntäen tasomme ja vaikutuspiirimme kohoaa samalla.Eli jos lähdemme todella huonoista lähtökohdista, syvältä Se todellisuuden rukouksia kuulemattomasta todelisuudesta, täydellisestä yhteydettömyydestä,lähtöpiirimme on suppilon ahtaassa päässä. Yhteyden avaaminen kohottaa heti katsetta arjen pakoista uusiin mahdollisuuksiin. Kun tartumme niihin ja valitsemme nöyrästi kasvun polun, alkaa ihmeitä tapahtua.Vanha ahdas piiri yrittää pitää meistä kiinni, mutta omaa valintaa ei kukaan voi ohittaa. Ratkaisu on aina omakohtainen vaikka yrittäisimmekin vierittää vastuun toisaalle.

Yhteyden maailma on siellä missä kaikki ratkaisut ovat sortuneet. Usein katastrofit herättävät uuteen suuntaan, mutta se ei ole ainoa mahdollisuus. Yhteydet ovat aina tarjolla. Akkikääntyneet kehittyvät ehkä siksi nopeasti, että he ovat tietoisesti hylänneet kaiken mennen ja suuntaavat kaiken uuteen todellisuuteensa.Mitä ylemmäs noousemme suppilossa, sitä avarammiksi mahdollisuudet ja resurssit kohoavat. Elämän ei todellakaan tarvitse olla taistelua, se voi olla virtausta, jossa välillä toimitaan aktiivisesti ja välillä haistellaan suuntia.Positiivisuus - negatiivisuus akseli on vain asenteessa, se ei sijaitse todellisuudessa. Se on täysin oman ylläpidon varassa, se kertoo miten suhtaudumme tehtäväämme, haluammeko tehdä sen, taistelemmeko sen varjoja vastaan, vai otammeko sen kiinnostavana haasteena. Uskoisin, että yhteyden kirkastama tehtävä tuntuu positiiviselle ja tehtävän kistäminen ja omaan näennäiseen sanojen pienen todellisuuden vapauteen pakeneminen nostaa esiin negatiivisen kapinan. Tosin tätä ei voi yleistää, meitä on niin moneksi.

No niin. Tässä nyt tiivisteenä viimeaikaista pähkäilyä. Jospa jatkoa seuraisi hieman nopeammassa tahdissa.

Sitten vaan elämästä ja yhteyksistä nauttimaan, juuri nyt on siihen oiva tilaisuus!

 

Lähde:

Martin Buber "Sinä ja Minä"