Ehkäpä voisin pohtia omaa syrjäytyneisyyttäni. Nyt kun olen lukenut sosiaalipsykologiaa, alkaa kenttä kirkastua pala palalta. Luin juuri, kuinka maahanmuuttajia kotoutetaan suomeen ja suomalaiseen kollektiivitietoisuuteen. Aivan kuin suomalainen kollektiivitietoisuus olisi ehjä ja tavoiteltava paketti, johon eri kulttuurin edustajat voidaan sisään ajaa. Veikkaisin, että suomessakin on useita erilaisia kollektiivitietoisuuksia ja että 30% suomalaista ei kuulu oikein mihinkään tunnistettavaan ryhmään. Tietysti jonkinlainen keskiarvo on olemassa jossain alemmassa keskiluokassa. Ehkä se on se ideaali, johon nämä raukat yritetään tunkea.

Myös suomalaisten integrointi omaan kollektiiviinsä on satunnaista. Koska se on vapaaehtoista ja eriytettyä kouluista, siihenkin törmää vain satunainen joukko nuoria satunnaisissa elämänvaiheissa. Niinpä kollektiivi rajoittuu vain koulun sisäiseen elämään tai asuinalueiden sosiaaliseen tarjontaan, jos sellaista on olemassa.

Siispä syrjäytymiselle on luotu otollinen kasvuympäristö.

Niinpä minäkin olen onnistunut siinä hyvin. Tosin olen valikoivasti syrjäytynyt. Pystyn toimimaan ja luomaan vapaammin, kuin ympäristöni. Mutta koska viitekehys on niin erilainen, kuin ympäristöllä, en osaa suhteellistaa itseäni ympäristööni ja luontevasti rakentaa tavallista tuttavallisuutta. Smalltalk edellyttää jotain yhteistä kosketuspintaa ja yhteisiä ajatusmuotoja.  (Valivali, oivoi ja aijai tai jotain muuta)

Itsenäisesti muodostettu ja vahva arvomaailma rajaa lisää viitekehystä. Se tässä nyt kiinnostaakin, onko sosiaalipsykologien arvomaailma samansuuntainen yleisemminkin. (kyselee toivottavasti tuleva sosiaalitantta) Onko eletty elämä vaurioittanut sosiaalisia kykyjäni pysyvästi vai voinko oppia vielä enemmän kaltaisessani seurassa uudelleen luontevan sosiaalisuuteni? Ja voinko oppia suhtautumaan naisiin vertaisinani, en jumalattarina? Tunnen, että avioeroni on saanut minua avautumaan elämälle. Silti olen vielä kovin arka, epäluuloinen ja seurassa hermostunut. Oman elämän alkaminen tuonee vahvuutta olemiseen ja puhumiseen, jos jostain saa välillä kannustaviakin kokemuksia.

Shamaanin ura alkaa vaikuttaa yhdeltä elämänmallilta. Sosiaalipsykologinen tutkimus ja käytännön sovellusten rakentaminen tuntuu ensisijaiselta tehtävältä, mutta siihen sitoutuu ja kietoutuu uuden ajan henkisyyden mallit , ratkaisut ja tietoisuus oleellisesti. Sinäpä urasuunnitelma. Kaverit kasaan ja koulun kautta hommiin. Tästä se uuden maailman rakentaminen alkaa. (onneksi suuruudenhulluus ei kuulu taudinkuvaani)

Kukaan ei ole korvaamaton, mutta jokaisen elämä muuttaa maailman historiaa. Jos jonkun pitää joku homma tehdä, se voi olla aivan hyvin sinä tai minä. Ja jos sinä et sitä tee, niin kai minun sitten pitää se tehdä.

Minulla on oma talenttini. Minulla on myös omat suuret heikkouteni. Sinä voit nähdä ne molemmat. Kumpaanko kiinnität huomiosi? Kummallako minut arvotat? Optimisti vai pessimisti? Armoton vai armahtava?

Kristinusko sanoo omaavansa yhden arvon enemmän kuin muut. Elääkö se sen mukaan?

Armoa

Rakkautta

Hysteeristä iloa