Todellisuus ja tiede. Tieteellinen tutkimus jakaantuu jossain vaiheessa kahdentyyliseen näkemykseen; määrälliseen ja laadulliseen. Ne eivät ole toisaan poissulkevia vaan täydentäviä. Ihmistieteissä laadullinen lähtökohta tuottaa yleensä kuvaavampia tuloksia. Tosin näiden tulosten määrällistäminen tarkentaa suhteita ja ehkä helpottaa sovellusten kehitystä.

Otetaanpa esimerkki todellisuudesta ja diskurssista. Joku Leo tuherteli Lissusta kuvan joskus kauan sitten.

Määrällinen tutkimus saa selville että objektissa on noin 3 metriä kullattua puukehystä, materiaalina tammi. Pellavakangasta 1,5m3, mustaa pigmenttiä 3dl, valkeaa 2,5dl, sinisitä, punaista ja ruskeaa 1,5 dl kutakin. Hieman kun lisätään objektiivista kuvailevuutta, niin  voidaan ilmoittaa, että pigmentit ovat levitetyt liuottimien avustuksella kehyksen sisään kiristetylle pellavakankaalle. Määritellyt osaset muodostavat näin yhden kokonaisuuden, jolla lienee tavoiteltu jotain visuaalista funktiota.

Laadullinen tutkimus usein tutkii millaisia vaikutuksia kohde herättää ihmisissä. Voidaan saada selville, että tämän kuvan yleisenä vaikutuksena ihmiset kokevat ihastusta ja jonkinlaisia rakkaudellisa tuntemuksia.

Tiede ei voi kuvata maalausta, vaikka se on olemassa. Voiko tiede kuvata ihmistä, maailmaa, olemassaoloa? Se voi samalla tavalla tuoda näkyväksi vain osia siitä. Kenen tehtävä on näyttä taulu ja yhdistää siihen tieteen määreet?

Tiede taputtelee samaa todellisuuden norsua omalta kantiltaan. Se, että joku hörhö taputelee omaltaan, ei tee hänen havainnoistaan yhtään sen vähempiarvoisia. Tiede voi kritisoida menetelmiä, mutta havaintoihin sillä ei ole yksinoikeutta. 

Puhuttu ja kirjoitettu kieli on se sivellin, jolla yritämme todellisuutta kuvata. Se ei ole todellisuus, todellisuus on kieletön ja abstrakti ilmiö. Kavereiden tuherrusten läpi yritämme luoda kuvaa heidän muodostamasta todellisuuskuvasta. Peilaten sitä itse luomaamme todellisuuskuvaan. Paljon luotuja kuvia ja yksi lempeä todellisuus. Kuvat tappelevat, todellisuus vain jatkaa olemistaan.

Jos viitsisimme opetell tuntemaan todellisuuden luonteen ja suhteemme siihen, elämä helpottuisi paljon. Sanoisin, että se olisi yhtä suuri askel ihmiskunnalle, kun lukutaito. Opittavissa oleva menetelmä, joka muuttaa  tavan hallita tietoa ja jakaa sitä. Olisiko tämä Babelin kirouksen kumoamista? Ihmiset oppisivat puhumaan toisilleen tiedostaen kielen välineellisyyden ja hakien oikeaa ymmärrystä.

Nyt on tullut oltua liikaa itsekseen, alkaa jutut mennä aika syvälle ja irrottautua liian kauas nykyisyydestä. Mutta pitää visioitakin olla, muuten mennään minne sattuu.

Mutta lystiä elämää!