Tänään kävin kaupungilla asioimassa ja tietenkin vaanin mahdollisia heränneitä kanssakulkijoita. Olisiko joku näistä kaltaiseni olio? Kaupassa sain muutaman välähtävän kontaktin ohikulkijoihin. Mielenkiintoista, auttaako, että julkitoin intentioni näin kirjallisessa anonyymissä muodossa? Usein  liikkuessani ihmisten ilmoilla en tapaa kuin jalkoihinsa tuijjottelevia ja murjottavia ihmisiä tai sitten nenä ylhäällä kulkevia läpeensä tuunattuja kuoria.

Tiedän, että olen osaluoja omassa elämässäni. Kun olen rakkaudessa, vedän puoleeni rakkautta, kun olen huoliini eksynyt, törmään ulkonakin vain huoliin. Silti tahtoisin uskoa, että elämässä on myös jonkinlainen etukäteinen käsikirjoitusluonnos. Asia, joihin törmäät, teit mitä tahaansa. Pienenä uskoin, että nöyränä ja innokkaana kosmoksen hyvyyden renkinä minua johdatetaan törmäämään oikeanlaisiin ihmisiin, löydän pian ryhmäni, jonka kanssa voin tehdä hyviä asioita ympärilläni olevalle olevaisuudelle. Mutta ei! Etsin ja hain, luin ja kävin tilaisuuksissa. Paljon mielenkiintoista, mutta ei sellaista, johon olisi kodin voinut perustaa. Sitten alkoi tulla turhautuminen, katkeroituminen ja luovuttaminen. Miksi en löydä omiani? Eikö niitä olekkaan, pitäisikö minunkin vaan elää tavallista elämää? Nostaa pikavoitot ja unohtaa pääpalkinto kokonaan?

En kuitenkaan silmiäni kokonaan ummistanut milloinkaan, perhe perustettiin niistä tarpeista, jotka eteen tuli. Sopeuduin, muuta minulle ei ole tarjolla, tähän on tyydyttävä. Nyt tilanne alkaa käydä kuitenkin toivottomaksi. Osa minusta on kutistunut olemattomiin, mutta toisaalta henkisempi ja salaisempi osuus on alkanut vahvistua. Alan tuntea rajoja, joiden sisällä pärjään, ja joiden ulkopuolella vain riistän itseäni enkä voi taata hyvää lopputulosta. Minun ei tarvitse riittää kaikkeen, olen rajallinen ja minulla on heikkouteni. Toisaalta minulla on myös omat vahvuuteni, joita opettelen pikkuhiljaa hyödyntämään. Minun ei tarvitse miellyttää ihmisiä, joita ei voi millään miellyttää. Mutta olisi mukavaa miellyttää ihmistä, joka osaa ottaa vastaan miellyttävyyksiä. Enkä nyt tarkoita mitään ulkokultaisuuksia tai fraaseja, vaan kykyä tuntea itsessä se lämmin läikäytys, jonka toinen ihminen on toiselle sydämmestään lähettänyt jonkun toiminnan ohessa.

Toisaalta pitkän kylmän kauden jälkeen pelkään myös näitä syviä tuntemuksia. Niissä voi polttaa itsensä pahasti, jos ne epäonnistuvat. Ne ovat niin valtavan voimakkaita, että niitä voi käyttää vain ehdottoman turvallisesa ympäristössä. Mutoin pelkään, että järjen lähtö on lähellä. Olen joskus ajatellut, että ehkä siksi en saa tavata kaltaisiani, koska muutoin poltan itseni tuhkaksi, jos annan tunteeni juosta valtoimenaan. En tiedä, mutta viitteitä siitäkin olen saanut.

Niinpä, paljon on vielä tutkittavaa ja löydettävää. Jääkausi alkaa murentua ja rakkaus puhkeaa läpi roudan. Ehkä se vetää toisen jään läpi kaltaistaan - sydämmen lämpimään hehkuun-- ehkäpä?