Mitäpä onnellisuuteen tarvitaan? Stevensiä mukaillen tarvitaan työtä, jossa koetaan saavan aikaiseksi jotain hyvää ja tarpeellista, tarvitaan harrastus, josta saadaan riemua, joka ei ole vain suorittamista ja saavuttamista. Tarvitaan joku tutkimuksen kohde, joka innostaa sinua, imaisee sisäänsä ja saa aivosi hullaantumaan löytämisestä. Lisäksi tarvitaan todellista lepoa, riittävästi ja vapaana arjen huolista. 

Näillä palikoilla pitäisi kokonaisolennolla olla edellytykset tasapainoiseen elämään ja kasvuun. Ja se on totta, että ihminen tarvitsee monenlaisia virikkeitä. Arjen suorittaminen sitkeästi vie kaiken elämänvoiman, jos välissä ei ole voimaannuttavia hetkiä. Ja vaikka tämä "oma aika" vaikuttaisikin hukkaan heitetyltä, se on todellisuudessa sitä tärkeään latautumista, ehkä myös sitä aidointa elämistä, jos arki on myyty täysin ulkopuolisille auktoriteeteille. 

Huonokin parisuhde voi kestää, jos yksilöiden oma aika on tyydyttävää. Sinäänsä hyvä parisuhde olisi varmaankin molemmille parempi vaihtoehto, mutta nykyaikana kun draama on muodissa, uskotellaan kolektiivisesti, että parisuhde ja työnteko on vain kärsimystä, pakkopullaa, joka on nieltävä sellaisnena, kun se vastaan tulee.

Ja suomalaisen perheen malli onkin tainnut iskostua syvälle kollektiivitietoisuuteemme. Olen kuullut useammaltakin mieheltä todistuksen, että kaikkea, mitä sanot tullaan käyttämään sinua vastaan. Parsisuhde on taistelutanner, ei yhteinen yritys päästä jonnekkin. Miehet ovat pehmentyneet, heillä on valmiuksia aiempaa enemmän tulla vastaan perheen arkeen. Naiset ovat koventuneet, he eivät osaa ottaa vastaan herkistyneitä miehiään, vaan pelaavat edelleen epäluulon ja vahvan suorittamisen kortein. Ja mies ei anna kovin monta kertaa naisen päästä puukottamaan selkään, etäisyyttä pitää saada. Siinä, missä naisen mieli muuttuu täyskäännöksen kohtuullisen nopeasti, mihellä kestää turvallisuuden tunteen palautuminen pari viikkoa.  Jos mihen mielestä epäoikeudenmukaisia hyökkäyksiä on tätä useammin, ei mies enää pysty kohtaamaan ilman tukevaa suojausta. Tällöin on turhaa yrittää keskusteluilla saada kunnollista ratkaisua aikaan, mies ei pysty kompromissiin, kosks kokee olevansa uhattu.

Nykyistä perhekultturia tukee hienojen kulissien tarve, keskustelussa ei tarvita rehellisiä vastauksia vaan juuri ne "oikeat". Asioiden selittäminen on kauhea moka, kaikkihan kuitenkin ymmärtävät kaiken yhdestä sanasta tai kulmakarvan liikkeestä.

Jos joku kertoo esimerkiksi, että" Minun mielestäni, se mitä sanoit äsken kaverillesi, loukkasi hänen tunteitaan." Koetaan hyökkäyksenä sanojaa kohtaan. Silloin ryhdytään puolustautumaan, ei korjaamaan itsekunkin käsityksiä. Siinä on selvä ero.

Nykyään ihmiset koetaan valmiiksi, kun he täysi-ikäistyvät. Sen jälkeen heitä ei saa kasvattaa, eikä heidän tekemisiä kyseenalaistaa.  Minusta se on virheellistä ajattelua, ihminen kasvaa koko elämänsä ja kasvatus jatkuu myös. Olemme keskeneräisiä, mutta voimme kasvaa ja kasvattaa. Lempeästi.

Kukoistakaa!