Uusia ovia avautuu elämään. Haen yliopistoon lukemaan sosiaalipsykologiaa! Se on tietysti toinen kysymys, pääsenkö sisään. Siihen tiedetään vastaus vasta loppukesällä. No jokatapauksessa näyttää mukavan avaralta maisemat tälläerää. Ero on virallisesti vireillä, tilaus unelmien opiskelupaikasta vetämässä ja samalla alkaa loppulaskenta vanhalle työpaikallekkin. Murrosikä koittaa vihdoinkin. Saan jätettyä latistavat mielpiteet omaan arvoonsa ja teen kuten itsestä hyvältä tuntuu. Tukeakin olen saanut monelta taholta, monella tapaa. Vaikuttaa mukavalle, kiitoksia teille, hyvät ihmiset!

Nyt kun ei tarvitse koko ajan pelätä, mitä kotona sanotaan, voin alkaa luoda kontaktia myös kyläyhteisöön. Voin höllätä otetta ja päästellä reilummin. En ole koskaan osannut lauman mukana kulkea, nyt voin reilummin olla oma outo ja iloinen itseni. Ja tarjota omaa malliani tuttavuudesta.

Jos akateeminen maailmankaikkeus avautuu, niin on mielenkiintoista nähdä, ovatko sosiaaliset lait sillä puolen yhtään miellyttävämpiä. Haasteet ovat erilaisia, tai ainakin puitteet, mutta onko siellä oikeasti sydämmen sivistyneisyyttä. Tämä sosiaalipsykologian suunta kysyy oikeita kysymyksiä mutta osaako se antaa vastauksia ja tuoda ne käytäntöön?

Ennenkaikkea odotan opiskelulta hyviä kontakteja. Ihmisiä, joilla on samansuuntaisia ajatuksia ja halua tehdä jotain asioiden eteen. Luonnollisesti haluan oppia myös kaiken, joka nyt jo tiedetään ja voidaan soveltaa käytännössä. Toivottavasti osaan myös säilyttää omatkin ideani ja yhdistellä niitä jatkossa oppimaani.  Veikkaisin, että minusta tulee tutkija, joka luo, kerää kasaan kokonaisjärjestelmän sosiaalipsykologian kentästä, jota voidaan käytännössä alkaa soveltamaan yksilön kasvuprosessin tukena ja referensiinä. Siis olisi kokonaiskuva siitä, mitä yksilön tulee osata ja miksi, sekä mallit sen opettamisesksi, sisäistyksen mittaamiseksi niin yksin kuin ryhmänäkin.

Siirrytään lottoarvontakasvatuksesta ohjattuun itsekasvatukseen.

Toki täytyy myöntää, että en tuosta koulutuksesta ja sen tasosta tiedä oikein mitään. Mutta esittelyteksti löi pöytään oikeat kortit. Tämä on kaikkein lähimpänä sitä, mitä olen aina halunnut puuhata. Vaikka se löytyikin yhteiskuntatieteiden alta, eikä filosofiasta.

Niinpä nyt alan tutustua alan kirjallisuuteen ja tehdä pohjatyötä, kun ehdin. Toki paljon muutakin puuhaa piisaa, mutta ehkä tämä menee oikean tutkimisen piiriin, intohimo riittää, vaikka välillä teksti kuivaa olisikin. Silloin se tukee elämää, ei tuo burnouttia enää lähemmäs.

Nyt kun vielä jaksan rohkeammin tuoda itseäni esiin ihmisten kanssa ja opin toimimaan aktiivisesti, lämpimästi ja pitkäjänteisesti, niin silloin ollaankin jo aika optimaalisessa tilanteessa. Nyt uskon henkisen perheen löytymiseen, sekä myös joskus rinnalle löytyvään shamaanikeijukaiseen. Huoli on väistynyt taka-alalle. Minä uskon!

Kiitos sinulle.