Elämän tahti vain kiihtyy, kun kevät etenee. Harmi,että suurin osa touhusta on enemmän palvelevaa ja arkista kuin henkistä, sille henkiselle ja rakkaudelliselle puolelle olisi nyt kovasti kaipuuta. Paljon hyviä ajatuksia päässä risteilee, mutta arki kutisitaa nämä rauhalliset ikkunat liian ahtaiksi. Pitää tyytyä vain rapsuttelemaan pintaa. Pahus, kun meinaa tulla koko ajan kirjoitusvirheitä. Nyt ei elämä tue, ollaan vähän väsynä, liian lähellä burnouttia, vaikka hurjasti on helpotusta tullut talvesta. Harrastus on ollut minun luomistyötä, nyt se vaatii vieläkin minusta voimaa liikaa. Saahan siinä aina jotain aikaan, mutta se vaatii liikaa minun vastuunottoa. Tämä vuosi vielä, sitten alan päästää irti, päästän lapseni lentoon. Toivon, että se jaksaa jo omilla siivillään. Niin paljon siihen on laitettu.

Tuntuu, että olisin jo kypsä uuteen syvälliseen rakkaus-suhteeseen. Vaikka entisen juridisesta katkaisusta on vielä kovin vähän aikaa, henkisesti olen ollut yksin jo valovuosia. Olen saanut puhdistettua itseäni ja koottua itseeni rakkaudellisen auran. Se pitää aina sammuttaa, kun olen exäni lähialueella lapsenhoidon merkeissä. Minun tuntemukseni herättävät aina exässäni vastareaktion, jotenkin pitää päästä heti latistamaan. Nyt osaan sammuttaa itseni uhkaavissa tilanteissa ja pystyn palauttamaan virran jo varsin pian vaaran mentyä ohi. Kuulostaa varmaan todella omituiselle. Sitä se onkin, mutta mitäpä sitä ei tekisi oman mielenterveytensä eteen, kun sillä ei ketään vahingoiteta. Ehkä parempi pitää kynttilä vaka alla, kun myrsky on liian lähellä.

Nyt haluaisin kokeilla lähestyä myrskyistään vapautunutta ihmistä. Onko niitä, onko myrsky rakennettu naiseen sisään? Toki moni mieskin on myrskyjensä piinaama, mutta ehkä useampi mies on jo ne kesyttänyt. Miesten myrskyt ovat  yleensä näyttävämpiä ja hitaasti nousevia, naisten voivat olla salakavalia puuskia, kuitenkin yhtä paljon tuhoa aiheuttavia.

Olen taas paljon katsellut ihmisiä ja heidän elämiään. Heidän kasvoistaan ja olemuksestaan voi lukea pitkälti nykyhetken tilaa. Niin moni on muodollisesti kohtelias ja mukava, sitten kun fraasit loppuu, pudotaan tyhjään sieluun. Ei nyt aivan niin vahvasti, mutta kuitenkin oman minuuden heikkous paljastuu pian. Kulissit ja kiireet pitävät pystyssä, mutta omalta polulta ei kärsi katsetta nostaa, ettei kompastu ja menetä kasvojaan.

Niinkö meitä ohjataan  ja hallitaan? Olenko minä jo repäissyt ohjaimet irti ja elän kuin villieläin lammaslaumassa, olenko paimen vai peto kun näen lauman päiden yli. Yritän näitä lampaita koskea, katsoa silmiin, näenkö itseni, vai pelon heijastuman? Olenko heille liian mitätön vai liian suuri?

Elämäni suurimmassa risteyksessä olen. Nyt tarvitsisin oikean yhteyden toiseen ihmiseen. Minulla on ilo kirjoitella muutaman ystävän kanssa suurista asioista. Mutta nyt minä tarvitsen myös hyväksyvän syleilyn, turvallisen syli, johon saan painavan pääni asettaa hetkeksi lepoon. Vastavuoroisesti annan myös kaikkeni. Tiedän, että meitä revitään moneen suuntaan ja panostamme tarvitaan kaikkialla, koko ajan, mutta tieto kodista, muisto hohtavasta rakkaudesta saa meidät kevyesti liitämään halki taistojen.

Mielessä on vuosien takainen henkinen lukemus. "Sinua odottaa rajan takana tyttö, miks et isi päästä minua jo tulemaan. Sen jälkeen saat vielä kaksi lasta" Nyt minulla on tuo tyttö. Uskon, että tuo loppukin vielä tulee todeksi.

Tiedän, että minulla on puutteita. Tiedän että minulla on vahvuuksia. Tiedän, mitä tarvitsen ja mitä voin antaa. Tiedän, että en sovi suurimmalle osasta ihmisiä. Tiedän, että tietynlaisen ihmisen kanssa voimme elää ihmeen. Kaikessa on molemmat puolensa, mikä on sinulle tärkein puoli?

Että silleen. Ilot irti!