No niin, reissussa minulla ei ollut iloa sinua tavata, mutta kirjallisia ystäviä alkaa löytyä. Mukavalta alkaa tuntua, vaikka todellinen yhteys konkretisoituu vasta tavatessa. Siihen asti se on tärkeää tutustumista ja henkistä peilailua, joka kirjallisesti on hyvin erilaista, ehkä syvempää ja arkikäytössä hiljaisempina sivuun jäävien aivolohkojen hyödyntämistä. Kirjoittamalla oppii tuntemaan toista syvemmältä tasolta. Kasvotusten samaan pääseminen vaatii otolliset olosuhteet ja runsaasti aikaa.

Gurdjefin mukaan ihminen on kasa persoonallisuuksia, jotka putkahtelevat esiin vuorollaan erilaisten  olosuhteiden esiin kutsumana.  Tietoisella henksellä "työllä" voi saada tuon sekalaisen seurakunnan kuriin. Otta elämänsä omiin käsiin. Niinpä kohtaamisessa on epäedullisissa olosuhteissa riski, että esiin tulee huonompi persoonamme. Kirjoittamiseen ehtii kokoamaan itsensä yleensä paremmin. Kohtaamiseen voi tulla käsittämättömiä paineita, jolloin tietoisuus on helposti riekaleina. Mutta parempi on tuollaiset asiat unohtaa, keskittyä hyvään ja luottaa elämään. Etukäteismurehtiminen on varsin haitallinen harrastus.

Pitäis mennä nukkumaan, aioinkin, mutta kone jäi suorittamaan jotain tehtävää, niin ajattelin senkin ajan käyttää hyödyksi, eli johdatus toi minut nyt tänne. Vaikka henki onkin jo puoliksi nukkumassa, kokeillaan, mitä esiin on tulossa.

Arjen ahdistus alkaa olla taas ajankohtaista odottavan työpaljouden takia. Silloin yrittää olla tehokas, nopea ja keskittyä olennaiseen. En tiedä, jääkö silloin tietoisuus liiaksi taka-alalle, kun alkaa tulla epäonnea ja kolhuja. Ovatko ne merkkejä siitä, että jos olisin enemmän läsnä, tietoisena ja rakkaudessa, asiat menisivät luonnollisesti hyvin?  Tekisin enemmän hengellä luoden konkreettisia asioita, kuin yrittämällä päällä ja kädellä, materialistisesti?  Tämä ei kuulosta loogiselle, mutta kun muistetaan olevaisuuden luonne ja tarkoitus, se voi olla todellista. Onko epäonnen tarkoitus tuo? Herättää, ohjata ja kiinnittää huomiota? Ja jos elämme täysin virran mukana siihen sulautuneena ja tietoisena, onko elämä täysin vapaata mustelmista?  Enpä osaa sanoa. 

Ennen kun valitsen jonkun henkisen tien täysin omakseni, tahdon nähdä, mitä se on tehnyt sen tien jo loppuun kulkeneelle mestarille. Onko mestarin elämä sellaista, jota kannattaa tavoitella? Hedelmistään puu tunnetaan. Moni tie vaatii suunnattomia ponnistuksia.  Jos sillä saa valaistumisen, mutta elämä näyttää yhtä synkeälle kun kaikilla muillakin, niin onko se aitoa? Uskon kyllä myös niin, että saavuttaakseen jotain suurta, joutuu jossain toisessa asiassa tyytymään vastaavasti paljon vaatimattomampaan. Jos haluat olla maailman paras presidentti, joudut ehkä hyväksymään sen, että et saa sukupuoliviettiäsi koskaan kuriin...ihmisen kapasiteetti on kuitenkin rajallinen.

En osaa olla huolehtimatta kellosta. Vielä jokupäivä voin kirjoittaa läpi yön ja mennä aikaisin nukkumaan. Uskon sen.

Mutta vielä olen keskeneräinen. Hyvää ja ravitsevaa yötä!