Hieman on olotila levoton ja epäselvä, yksi tiivis pänttäyskokemus, joka vei kaiken irtoajan pitkän aikaa on nyt ohi.  Arjen velvollisuudet pääsevät nyt esille ja aiheuttavat epätoivoa. Edelleenkin liikaa pitäs- juttuja ja liian vähän voimaannuttavaa.

Ehkäpä kuvaan lisää lokeroa, johon olen itseni ajanut. Pääosassa perhetilanne, eli exäni kanssa yritin sopeuttaa elämääni niin, että olisimme saaneet tahtomme mukaisen tasapainoisen tilan. Koska näkemyksemme olivat kuitenkin varsin erilaiset ja exän tahto vahvempi ja minun sopeutumiskyky myöskin vahvempi, menimme hänen mukaan. Koska kumpikaan ei ollut oppinut sosiaalisuutta perheissään, meille ei kehittynyt ystävyyssuhteita ja pakollisetkin suhteet olivat vähäisiä ja sisällöttömiä. Privaattisuhteetkaan eivät sopineet kuvaan, koska me olimme parisuhteessa. Siitähän seuraa jonkinlainen mökkihöperyys ja ennakkoluuloisuus ihmisä kohtaan. Sitten kun ristiriitaisuus suhteessa kasvoi yli äyräiden, katosi viimeinenkin yhteisöllisyyden ripe elämästä. Harrastemaailmassa ja työmaailmassa oli jonkinlaista hataraa kontaktia, mutta käytännössä olen ajautunut täysin yksinäiseksi saareksi.

Voisin sanoa, että olen antanut johdatuksen viedä. Ja täällä ollaan. Tosin en ole itseni viestejäkään oikein osannut kuunnella ja olen antanut toisen viedä, koska hän on sen roolin halunnut. Nyt vasta epätoivon myötä olen alkanut vastustaa kohtaloa ja irrottautua junasta, joka vie aivan väärään suuntaan. Sinäänsä alan ollakkin jo irti, mutta vielä on viimeiset käytännön järjestelyt kesken.

Mutta mitä tekee ihmiseen vuosikymmenten  aivopesu, irrallisuus yhteisöistä? Kyky ymmärtää normaalin elämän itsestäänselvyyksiä? Kyky luottaa ihmiseen? Kyky ymmärtää "mukavaa" sosiaalista valehtelua?

Sosiologian kirjassa oli esimerkki sosiaalisen käyttäytymisen rikkomiskokeista. Esimerkissä pariskunta, joista toinen oli koetta tekeviä henkilöitä,  oli määrä rikkoa normaalia käytöstä arjen tilanteissa.

He istuivat sohvalla ja katsoivat televisiota. Mies sanoi, että häntä väsyttää. Tähän tutkimusta tekevä nainen vastasi kysymällä; Kuinka sinua väsyttää, tunnetko kehossasi väsymystä vai oletko muuten väsynyt? Tähän taas mies vastaa hämmästyneenä, että mitä sinä nyt tuollaista alat kyselemään, mikä sinua vaivaa?

Tämä tilanne, jossa nainen tietoisesti kysyy jotain tarkentavaa miehen aiemmasta sanonnasta, koetaan sosiaalisen yhteyden rikkomis- tilanteeksi. Se rikkoo sovitun kaavan, aiheuttaa ylimääräistä hankaluutta normaaliin olotilaan ja on näinollen moraalisesti tuomittavaa.

Olen pahoillani, mutta minä olen ihan pihalla tämmöisestä. Olen kuvitellut, että puhuminen on tarkoitettu ihmisten ajatusten ja tietoisuuksien välittämiseen sanallisessa muodossa. Että se on jonkinlaista dialogia, energian vaihtoa, lähetän sinulle sanallisen värähtelypaketin ja odotan sinulta jonkinlaista pakettia myös takaisin.  Mutta että se onkin peliä, jossa oikeat palikat pitää osata laittaa oikeaan sosiaalisesti hyväksyttyyn järjestykseen. Eikä niiden palikoiden sisällöllä ole juuri väliä eikä niillä ole todellisuuteen kovinkaan suurta kontaktia.

Toisessa yhteydessä kerrotaan "doksa" tilasta. Tilasta, jossa ihmiset hyväksyvät kokemansa todellisuuden ja elävät siinä sujuvasti. Mitään ei tarvitse kyseenalaistaa, kaikki tapahtuu vain. 

Jotenkin yhdistän tämän itämaiseen "Maya" -harhan käsitteeseen. Ihminen on uppoutunut tähän elämän elokuvaan täysin. On totaalisesti matkustajana.

Mutta onko se elämien tarkoitus? Olla kiinni vain pelissä?

Onko tietoisuuden nouseminen omenan syöntiä ja haitallista ihmiselle?

Mitä voit saavuttaa heräämällä, aiheuttaako se vain taistelua, niinkuin Matrixissa?

Nyt on taas epäilevien energioiden aika. Mutta hyvä se on välillä tarkastella asioita toisestakin näkökulmasta. Kyllä minä uskon, että herääminen kannattaa. Heräämisen taso voi olla monimuotoinen ja eri tasoilla erilaisia hedelmiä tarjolla. Minusta tuntuu, että yksilönä heräämisellä ei ole läheskään niin paljon hyötyä, kun ollessaan yhteistyössä toisten samalla tavalla heränneiden kanssa. Se vasta avaa kaikki mahdollisuudet.

Olen vasta nyt ryömimässä ulos pimeästä kolostani. Kurkottelen teidän hohtavien valo-olentojen luo arkana omasta pölyisestä olemuksestani. Voinko tavoittaa teidän valonne säikeitä? Seuraako pimeys vieläkin helmoissani?

Siinäpä sitä epäilysenergiaa. On valoakin jo tarttunut auran nurkkiin. Mutta näitä tummia lankoja pitää välillä vyyhtiä myöskin, että kokonaisuus tulisi käsiteltyä ja tuotua valoon parannettavaksi. Sitä ehkä tahdon tällä kuvata, että mukanani tuevat tummat sävyt ovat historiani tuotosta, joita haluan työstää pois. Ne eivät ole niinkään tavallisen elämän ohessa kerättyjä ylimielisyyksiä ja ilkeyksiä. Tulen erilaisesta historiallisesta ympäristöstä.  Ihmisen joka on elänyt erilaisissa sosiaalisissa yhteisöissä koko elämänsä, on varmaankin hyvin vaikeaa edes kuvitella tällaisen elämisen mahdollisuuttakaan. Siksi kultturin taustan tunteminen voi tuoda hiukan pehmeämpiä tulkintoja kommunikointi-yrityksiini.

Tämmöistä putkahti valoon täl´erää.

Kaikesta huolimatta, Iloa ja valoa!