Luin Sokrateksen elämästä aikalaiskirjoitajan muistiinpanemana.  Sokrateksen ajatuksen loogisuus on nerokasta, läsnäolo kosketeltavaa ja henki vahva, mutta lempeä. Ihanteita, jotka nykyään ovat hukkuneet humuun. Vaikka tuhannet vuodet erottavat meitä, idea ei ole juurikaan vanhentunut. Pieniä tarkennuksia ja muotoiluja voi tehdä, hieman antaa periksi tarkoituksenmukaisuuden takia, ideaa kuitenkaan hukkaamatta.

Tuliko tuolta se surumielisyyden aalto, joka pyyhkäisi ylleni? Vai onko yliannon valkoista vehnäjauhoa sen takana?

Ystävyys, tosi ystävyys. Mitä se on? Minä koen sen niin, että se on rakennettu yhteistuumin vaikeiden esteiden ja haasteiden yli, pitkospuut läpi mielten karikoiden. Ajalla, kärsivällisyydellä, nöyryydellä ja kosmisella rakkaudella. Niin, että on yhteys sielusta sieluun. Kun yhteys on rakennettu,  syntyy pitkänkin ajan jälkeen syvä yhteys pienillä sanoilla. Ne sanat välittävät sydämmen kuvat, kauneudet, kaipuut, murheet ja rakkaudet.

Tämä on sitä, johon minulla ei ole ollut aikaa ikuisuuksiin. Minulla on tuttuja ja uusia ystäviä kypsymässä. Aika näyttää, osaanko vielä olla oikea ystävä.

Kosketus

Eläköön nykyaika, voimme ostaa kosketusta hierojilta, kampaajilta, terapeuteilta ja jopa seksipalveluista.  Ei tarvitse vaivata läheisiä omilla alkukantaislla toiveilla. Tehokkaasti ulkoistettu.

Silti tuo tarve on jokaisella, perustarpeena. Ilman sitä emme voi elää terveenä. Minne se on kadonnut? Naisille on ehkä luontevaa olla kosketuksessa, miehissä se koetaan jotenkin vaativampana. Ehkä Ilkka Kanerva ja Bill Clinton pilasivat miesten läheisyyskaipuun karkkuttamalla sen pääasiassa seksin puolelle. Kuitenkin seksuaalinen läheisyys on täysin eri asia, kun henkis-fyysinen läheisyys. Seksuaalisuus lähtee kehotasolta, henkis-fyysinen tulee sielutasolta.  Rajan voi ylittää kummastakin suunnasta, mutta se ei ole mitenkään velvoitettua.

Vaikka tunnenkin nyt saavuttaneeni paljon ja olevani oikeassa suunnassa, silti nykyajan kontaktittomuus, kohtaamattomuus alkaa välillä ahdistaa. Kiiltävät tavarat, joiden perään ihmiset kuolaavat jättäen ystävänsä yksin sesiomaan, herättää epätoivoa ja epäuskoa, voiko tämä olla totta? Jokainen ihminen on yhtä arvokas, tarvehierarkiassa jossain siellä 100 tärkeämmän tavaran jäljessä. Ehkä jotain on, mitä en ole tässä jutussa oivaltanut?

Sepitä itse oma onnesi. Kyllä vaan, Kalpa -fanina Jokerien kannattajajoukon keskellä? (metafora, ei urheilua, kiitos)

Joskus tuntee itsensä liian heikoksi lähestyä edes ystäviään murheineen. Nään on näitä, pilvenkuvia kaukana horisontissa, fokusoidaan arkeen välillä. Näin anonyymina anonyymille tämä toimii paremmin. Voin kirjoittaa nolostumatta ja sinää voit vapaasti nolostua puolestani, tarvitsematta sitä työstää eteenpäin.

Nonniin, kiitos ja anteeks.