No sitten lisää juttua. Edellinen jäi jälleen huonolle selitykselle. Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että meidän jokaisen sosiaalisen vuorovaikutuksen yhteinen kenttä määrittää meitä hyvin vahvasti. Vaikka kuvittelemme, että olemme fiksuja ja itsenäisiä, on käytännön sosiaalissa hyvin hankalaa olla itsenäinen. Kärjistetysti voidaan sanoa, että jos olisimme nyt natsi-saksassa, kärräisimme riemuissamme juutalaisa leirille. Vaikka itseksemme voimmekin arvuutella tekojemme järkevyyttä, kohdatessamme toisen yleisessä hurmoksessa, se vie mukanaan. Vaikka nyt tuntuu, että ei millään voisi tällaista tapahtua, se on vain nykyhetken illuusiota. Jos emme ole vahvistaneet itseämme tietoiseksi yksilöksi, ei meillä ole valinnanvaraa oikeassa tilanteessa. Saksassakin vastarinnan kuplat nousivat harvoissa piireissä, joissa samanhenkisiä saattoi kerääntyä yhteen yli kriittisen massan. Sama tilanne on nykytodellisuudessakin, vaikka juutalaisia ei minnekkään kärrätäkkään. Silti todellisuus ei palvele enää ihmistä, yhteiskunnan mekanismit palvelevat vain itseään ja sitäkin huonosti. Silti tyydymme osaamme. Näin on määrä olla. Harvat vastarannan kiisket saavat osakseen ylenkatsontaa, tuo ei kuulu yhteiseen suomalaisuuden ihannekuvaan. Vaikka kaikki jurputtaa, silti käytännöillä tuetaan nykyistä menoa.

Miten vaikutan yhteisöihini? Tärkeä kysymys. Jurputan, ylenkatson, halveksin ja syyllistän? Ei kai. Kyseenalaistan kyllä. Yritän olla kriittinen ja tuoda vaihtoehtoja. Osoittaa mihin nykyisilllä valinnoilla ollaan menossa. Tiedän, että juuri kukaan ei tahallaan tuota harmia ja vaikeutta elämään. Se on vain seurausta huonoista tiedoista ja vaikutteista. Vastustamalla et voi vaikuttaa, pedagogiikalla voit vaikuttaa, ohjaamalla rinnalla parempaan vaihtoehtoon.

Minulla on vielä tiedonkeruuvaihe päällä. En luo vielä paljoa uutta todellisuutta. Seuraan enemmän ympäristöni tapahtumia, otan osaa avautuviin prosesseihin ja yritän pidättäytyä sulkevilta prosesseilta. Kun löydän oman vastarintaliikkeen edustajia, voimme ryhtyä hurmokselliseen toimintaan hyvämme eteen.  Siinäkin on riskinsä, joku kontrolli, ettei vallankumouksesta tule yhtä hurmoksellista kuin aina ennenkin, kohta syödään omia lapsia.  Omat traumat pitäisi olla käsiteltynä, ennenkuin aletaan maailmaa muuttamaan oikeasti. Muuten vain trauman tyyppi muuttuu kollektiivissä.

Kylläpä tämä joulu synnyttää kaunista tekstiä. Ehkäpä joku myös käsittää, mitä yritän sanoa. Pahoittelen, että se rakkaus, mitä ajan takaa, ei ole tässä läsnä. Vaikka moitin ihmisten käytäytymistapoja, en moiti ihmisiä. Jokaisessa on oma ainutlaatuinen kipinä. Rakastettava. Minä rakastan sitä ja tahdon auttaa sitä loistamaan kirkkaammin. Tyynnyttää myskytuulia, jotka saavat liekkimme lepattamaan ja miltei sammumaan. Miksi haluan auttaa? Koska haluan apua itsekkin. Ja tiedän, että näistä eväistä saa huikean paljon  enemmän irti, jos lukee käyttöohjeet.

Syleillään!

Vielä jälkikirjoitusta. Voin hyvin kuvitella, miten totaalinen muutos elämässäni tapahtuu, jos... eikun kun tapaan toisen ihmisen, joka tahtoo kansani elää tuossa oikean syvemmän yhteyden tilassa. Se on hyppy uuteen universumiin, missä ei päde enää vanhan elämän piikkilanka-aidat. Silloin saan opetella koko elämän elämisen uudelleen. Uudelleensyntymä. Jos kaveri on samassa hyppytilanteessa, silloin on edessä upea löytöretki. Jos kaveri on jo aiemmin päässyt tähän tilaan, hän joutuu kompurointiani seuraamaan pidempäänkin. Mutta sen tiedän, että lopputulos on toimiva, vaikka tie olisikin kivikkoinen.