Tulossa ensimmäinen itsenäinen joulu. Hienoa. Ja ehkä, toivottavasti, viimeinen yksinäinen joulu. 

Tuntemukset ovat vapautuneet, vaikka puuhaa ja velvollisuutta on vielä luvassa paljon, ovat asiat järjestymässä hienosti. Ensivuonna turhat kuormitukset ovat hoidetut pois päiväjärjestyksestä ja voin keskittyä siihen, mikä on mielekästä ja tärkeää. Opiskelu tuntuu upealle, sen kautta avautuu mahdollisuuksia tehdä jotain asioiden eteen. Sitä kautta löytää ainakin osin samanhenkisiä ystäviä. Saan hyvin omantunnoin työstää täysillä tärkeitä ja inostavia asioita.

Tehdessäni mitä tahdon, kasvan samalla omaan potentiaalini. Asetun oman elämäni keskiöön. Osaan olla ylpeä tavastani elää, yhtä hyvä kuin muillakin, vaikkakin erilainen. Vedän puoleeni samoin tuntemuksin elämäänsä värjänneitä ihmisiä, muodostan henkisen lämpimän yhteisön ja löydän myös sen henkilökohtaisen kumppanin, puolikkaani.

Nyt olen taas deittipalstoilla hieman keikkunut ja varovaisesti kokeillut menekkiä. Kokemukset eivät ole olleet kovin valoisia. Ne kyllä pistävät tarkastelemaan omaa tavoitettaan. Mikä täsmällisesti on se ominaisuspaletti, mitä toisesta ihmisestä haen? Voi kuulostaa kylmältä ja markkinameiningiltä, mutta toisasia on, että meissä on omanlainen rakenteemme kussakin ja satunnaisotannalla yhteensopivaa paria lienee mahdotonta muodostaa. Tietysti, jos tavoitteena on vain arjesa selviytyminen kohtuullisen pienillä kolhuilla ja valmista latua seuraten, niin silloin riittää, ettei pari riistä toisiltaan henkeä. Periaattessa se riittää tarvehierarkian täyttämiseen. Kullekkin tavoitteensa mukaan. Kyynikot eivät usko erilaisuuteen, kaikki on samanlaisia itsekkäitä sikoja ja niitä toisia. Silloin on hankalaa edes etsiä parempaa. Kriteerinä uushaussa on pitkä, komea ja sporttinen.

Mitäs mää? Filosofia, kyseenalaistajaa. Joka osaa kyseenalaistaa myös itsensä ja toimintansa. Joka osaa katsoa suuria kokonaisuuksia, kausaalisuuksia kaiken takana, pettävien sanojenkin takana. Rehellisyyttä, empatiaa, suuren sydämmen rakkautta. Halua sulautua suureen nöyrään halaukseen, joka sulattaa kaiken, antaa ehdottoman turvan ilman pienintäkään vaatimusta. Turvallinen perustila sieltä toiselta puolelta, tuotuna tähän hetkeen.

Halua lähteä parantamaan nykytilannetta maailmassa. Jollain tavalla. Kyky tuntea ihmisen kolminaisuus, pitää se tasapainossa, antaa materialle vain sille kuuluva osuus, ei enempää. Elää enemmän sielun ja hengen tasoilla. Silti täydessä yhteydessä materiatason kanssa.

Kun tällaista ihmissuhdetta lähdetään rakentamaan tyhjästä, saattaa alussa mennä pitkän aikaa, ennenkuin yhteismitallinen kieli löytyy. Mitä reunemmalle "normaalista ja tavallisesta" mennään, sitä hatarampi on sanojen ja ilmiöiden vastaavuus. Siinä kysytään lempeyttä ja kykyä hakea juuri asiaa sanojen takaa. Muutoin käy tavallisesti, eli kinastellaan asiasta, josta ollaan samaa mieltä, mutta ymmärretään toinen ihan väärin. Minun hermo kyllä riittää jankkaamaan, tosin se ei ole viihdytävää, voi olla rasittavaakin, mutta kun päämäärä on tavoitteena, voi kulkea vähän vaikeampiakin pätkiä sen saavuttaakseen. 

Ulkonäkö. Suhteellinen. Olemus ehkä merkittävämpi. Tämän vastaavuuksien hahmotus on minulle vielä hataraa. Itsestänikään en ole varma, mihin joukkoon kuulun. Voi olla, että epävarmuus vielä kuultaa läpi olemuksestani. Kun saan alkutalvella vahvuuteni kasaan, minusta tullee karsimaattinen. Toivotaan niin.

Nyt seuraan vielä tarkkaan muiden ihmisten sosiaalista tilaa, peilaan sitä aika totaalisesti. Jos joku on riehakas; olen myös, vilkas; tulen mukana, surullinen; empatiassa yritän auttaa. Pelokkaan kanssa peilaan pelokkuutta, mutta yritän tuoda levollisuutta. Vaivautuneen kanssa olen vaivaantunut. Tämä ei ole ihan oikea systeemi. Minun pitäisi tuntea omat tuntemukseni ja hakea sosiaalista yhteistä sekoitusta, ei olla läpeensä toisen sosiaalissa. No tätä sitten vahvana. Vaikka empatia onkin loistava ominaisuus oikein käytettynä.

No, itseasiassa aloitin tämän kirjoituksen, koska aloin katsoa Joulutarinaa. Huomasin kuitenkin, että aina koskettavassa kohdassa minua alkoi itkettää. Sain vaivoin pidettyä itseni kasassa. Ajattelin, että en halua pilata tyttäreni elokuvaa itkeskelemällä, vaan läksin tekemään muita juttuja. Herkkyys alkaa olla jo aika herkällä. Kovin pienistä likutus alkaa. Tosin liian pitkään oikeesta itkusta ja tunteiden purkautumisesta aikaan onkin. Saa nähdä kuinka käy, kun antaa sen joskus tulla valtoimenaan. Toivoisin, että minulla silloin olisi joku taustalla turvana.

Hyvää päin mennään. Sitä säteileväsilmäistä filosofitytteliä haeskellaan hyvän elämän toteuttamiseen. Ehkäpä jouluna on aikaa kirjoitella hieman lisää outoja tarinoita ihmisyyden reunakerroksilta. 

Hymyjä jouluruuhkiin!