Kevät kipristelee jo sydämmessä. Niin paljon uutta kokemusta on kertynyt niin päähän kuin sydämmeenkin. Kevät pakottaa minut kohtaamaan elämäni ja avaamaan sydämmen. Etsimään katkenneet lankojen päät ja solmiman ne yhteen. Uskaltamaan päästää tunteet koko olemukseeni. Se on minulle iso kynnys, pelottava riski, täydellinen hyppy kohti toista ihmistä tietämättä ottaako toinen kiinni. Hyppy viimeisllä voimilla, tietäen, että jos menee ohi, minulla ei ehkä ole enää voimaa nousta.

Se on tämän syvemmän tietoisuuden kirous. Suhde luodaan hengen tasolla, tuodaan sieltä sielutasolle ja viimein laskeutuu keholisuuteen. Vaikka sielutaso toimii, se ei tarkoita, että alemmat tasot pelaavat enää synkronissa. Kun rakastat toista sielutasolla, tunne on täysi ja hieno. Olette ykseydessä ehjät. Jos suhde halutaan tuoda arkitason toimintaan, joudutaan pelaamaan myös niiden tasojen ehdolla, ellei hengen johtoon luoteta vilpittömästi.

Kun olet kokenut henkisen rakkauden, sielutaso, puhumattakaan kehotasolta lähtevästä rakkudesta tuntuu niin vajavaiselta. Perinteisesti suhde rakentuu alhaalta ylös, ensin herää keho toisen ulkoiseen olemukseen, siten testataan sielutason sopivuudet ja sitten asetutaankin jo suhteeseen. Henkitaso tulee, jos on tullakseen.

Ylhäältä alaspäin on "namaste" -rakkutta. Rakastan Jumalaa sinussa. Se ei katso ulkoista eikä edes sieluisuutta, ne ovat ajan ilmiöitä. Se rakastaa Jumalaisen kipinän ohjaamaa kokonaisuutta, joka kilvoittelee kohti päämääräänsä. Se näkee kauneuden ja heikoiden, kaikki pienet palaset, joilla matkaa ohjataan. Onnistumiset ja epäonnistumiset ymmärtäen ja rakastaen. Nähden toisen siskonaan tai veljenään. Tasavertaisena. Erillaisena, yksilöllisenä, mutta silti rakastettavana. Kun tämä suhde laskeutuu läpi alempien olemusten, on käsillä oikea rakkaus.

Henkinen rakkaus jakautuu myös monensortin alalajeihin. Ei siinäkään ole sama, kenen kanssa voi syntyä syvää rakkautta. Joidenkin rakenteet vain sopivat yhteen paremmin, toiset huonommin. Mistäs sen voi sitten tietää, kenen kanssa henki kulkee? Jaa, luulempa, että ihminen, joka kiinnittää huomiosi riippumatta ulkoisista tekijöistä. Jonka silmät ja olemus nappaavat muuten, kuin seksuaalisesti. Se vaatii ehkä sitä tuntoisuutta, intuitiota, josta on karsittu kaikki ulkoinen vaikutus pois. Vain tuntoa.

Tässä lähdetään päämärästä kohti pikavoittoja. Tavallaan ollaan jo perillä ja sitten perutetaan poimimaan yhdessä kaikki alempien olemuspuolten tarjoamat lahjat. Jos henki on vahva, niin alempien tasojen haasteet hoidetaan helposti.

Periteinen malli kasvaa alhaalta, jolloin kunkin tason haasteet ja palkkiot käydään läpi järjestyksessä. Näköpiirissä on aina vain kukin taso kerrallaan. Silloin lopputulos, päämäärä on epäselvä ja on mahdollista, että henkitasolla yhteyttä ei voida löytääkkään. No tällä tavalla pikavoittoja on mahdollista kerätä runsaastikkin, vaikka aina uuden vaihtuessa saattaa joku olemuspuoli vähän kipuillakkin.  Kehotason kipuilu on kuitenkin ohimenevää ja uudella huumalla paikattavissa.

Itse olen juuttunut ylhäältä alas menetelmään, joka ei tänä maailmankautena tahdo olla muodissa. Diskursi toimii toisinpäin. Ja taytyy sanoa, että tämä on raastavaa. Henki hakee toistaan, löytää jotain, yrittää tehdä tulkintaa, onko tämä sopivaa? Rakastaa, rakastaa, mutta voiko tätä lähteä tuomaan hetkeen?

Vanhat jutut alkavat tuntua merkityksetömille. Sydän herää, tarvitsen puoliskoni, kaikki muu on turhaa. Puoliskon, jonka kanssa olemme yhdessä ehjät.  Heittäytyä prosessiin, joka avaa kaiken ja rakentaa uudelleen. Arkisen näpertelyn aika tulee ehkä myöhemmin.

Mikä on kohtalon osuus? Kaikesta huolimatta myös yritän toimia oikein, vilpittömästi, vaikka välillä asiat sortuvat taitamattomuuteen.

Tässäpä. Edelleenkään en ole yhtään parempi ihminen kuin kukaan muukaan, olen vain siirtänyt tietoisuuttani epämuodikkaaseen kohtaan, johon kuka tahaansa pystyy halutessaan.

Rakastakaa, ihan kummasta suunnasta vaan ketä haluatte, kunhan rakastatte!