Syvällä muutoksessa ja kasvussa. Silti vielä niin pienenä ja hentona. Tunnen kuitenkin, että uskallan alkaa kohtaamaan kaikkia epäkohtia itsessäni, joita vastaan olen saarnannut koko kieroutuneen elämäni. Oikeasti yritän kurkottaa suojastani kohti toisia ihmisiä. Nyt ympärillä on jo ihmisiä, jotka arvostavat dialogista kohtaamista. Sydän liikahtelee lupaavasti, tämänkaltaista avaraa, syväsuuntaavaa ja välittävää yhteisöä minulla ei koskaan ole ollut aiemmin. Tämän yhteisön ulkopuolella kaikki vanha tuntuu niin merkityksttömältä. Se huolestuttaa, haluan lähentää ja kiinittää omaan vanhaan maailmaani edes palasen tässtä uudesta todellisuudesta. Vanha ilkeä superego kyseenalaistaa suhteeni yhteisöön, olenko vain outo siipeilijä, vaikka oikeasti olenkin aktiivinen yhdistäjä ja tuon syvää keskustelua arkeen. Tosin riskinsä siinäkin, vielä taidetaan olla kohtuullisuuden piirissä.

Syvät jutut pitää liittää arkeen. Toimintaan ja tunteeseen. Tunne on nyt ollut kovasti pinnalla. Olen oivaltanut, että tunne on kaiken moottori ja liikuttaja. Ilman tunnetta kaikki pysähtyy. Ja suurin on rakkaus.

Tärkeää olisi oppia erottamaan avaavat ja sulkevat tunteet  toisistaan. Tunne näyttää meille suunnan, mutta tunne on sokea, se tarvitsee tukea ja ohjausta, että se pääsee päämääräänsä ehjänä. Teemme virheen, jos päästämme tunteen rynnistämään vapaana, se särkee itsensä ja ympäristönsä. Samoin teemme virheen, jos jätämme tunteen huomioimatta, silloin menetämme yhteyden itseemme ja ympäristöön. Tässä on minulla suuri oppiläksy. Oppia huomamaan ja kohtaamaan jokainen tunne. Ne ovat minun oppaani, joita minun tulee kuunnella. Minulla on lupa tuntea, nyt minua ei enää kukaan rajoita ja polje sen takia.

Se, missä vaiheessa elämää trauma sulkee kehityksen, jättää jälkensä ajatteluun. Tuntuu, että minulla on hyvin lapsekkaita ajatuksia. Voi olla, että kaikilla muillakin on, he vain pystyvät pitämään ne sisällään. Minulta ne tulevat ulos ja hakevat oikeaa paikkaansa, käsittelyä ja kypsymistä.

Musiikkimaunkin suhteen tapahtuu muutosta. Entisen kantaaottavan, epäkohtia esiintuovan ja siten sydäntä riipivän musiikin tilale hakee nyt kauneutta vahvistavaa. Esimerkkiä yrittämisestä ja onnistumisesta. Sellaista on tarjolla vähän arkimusiikissa, new age menee mietiskelyn puolelle.

Mieli haluaa suunnata nyt pieneen ja kauniiseen. Kaikki materian kautta hakeminen ja materian hyödyntäminenkin tuntuu turhalta. Kun tarvitaan vain kaksi ihmistä. Siinä on se olennainen. Säkenöivä kohtaaminen, sydän jyskyttää, mieli on innoissaan, jutut kietoutuvat toisiinsa sanat ja ajatukset ruokkivat toisiaan, ideoita, oivalluksia tuntemuksia ryöppyäää esiin yltäkylläisesti. Se on hämmentävä tila, voiko tämä olla totta? Siihen tulee myös vahva emootio, mutta jos ulkoiset edellytykset eivät ole suhteelle sopivat, tulee siitä myös huikea ristiriita. Tämä on parasta, mitä minulla on koskaan ollut, haluaisin tämän jatkuvan ainiaan, mutta sitä ei voi arjen todellisuuteen tuoda.

Lost in translation

Niinpä. Kaikella on tarkoituksesna, kumpa ymmärtäisin. Kuitenkin tuo kokemus kasvattaa, johdattaa ajattelua ja lisää herkkyyttä. Tuo valvottuja tunteja ja lisää lämpöä ja poltetta sydämmessä. Uskon, että vielä kaikki menee oikein. En ehkä kaikkea ole vielä onnistunut munaamaan. Pienuuden kutistavasta kuopasta noustaan käytännön toimijan tasolle ja silloin mukana on myös herkkyys, tunteet ja kaiken kivun tuoma viisaus.

Kiitos