Vielä tuli sanottavaa tuohon edelliseenkin liittyen. On puhuttu, että gurujen aika on ohi. Se on tavallaan totta. Meissä jolaisessa on oma gurunsa, jumaluuden sirpale. Mutta idän uskonnoista, henkilökohtaisesta itsekkäästä valaistumispolusta on tultu eteenpäin. Kristinuskon suuri oivallus oli sosiaalisen kentän hyödyntäminen henkisissä asioissa. "Missä useampi kokoontuu Minun nimissäni, siellä Olen läsnä"

Tämä on yhdessä kasvamisen kehoitus. Sen voi pirullisesti tulkita ryhmäpainostukseksi, mutta toimiessaan hengen tasolla, se on puhdasta. Jos se putoaa pelkkään sosiaaliin puhumattakaan materiatasosta, se kääntyy ohjaamattomana minne sattuu.

Mestari on hän, joka hylkää ehdollistumansa ja seuraa henkensä viitoittamaa polkua. Siis kuka tahaansa meistä. Siinä ei tarvita poikkeuksellisia kykyjä. Lähinnä vain irtipäästämisen kykyä sekä kykyä kunnella korkeinta itseä. Sen jälkeen vilpitöntä halua lähteä jakamaan taivasmatkaa kanssasisarten rinnalla.

Se ei vaadi minkään hylkäämistä, vaan keskittymistä tärkeimpiin. Turha kyllä kuihtuu itsestään tarpeettomana. Eikä ole olemassa pelkästään hyvää tai pahaa, ne puolet ovat joka asiassa. Joka asiassa huomaa se hyvä ja vahvista sitä.

Sitten vaikea asia, kun näemme sisaressamme asian, jolla hän vahingoittaa itseään, olisimmeko niin rohkeita, että rakkaudella asiaa toisimme esiin? Me tarvitsemme toisiamme näyttämään, peilaamaan itseämme. Meiltä on kätketty tietoa itsestmme, sitä ei voi saada kuin toisen kautta.Tämän herkän tiedonjakamisen kulttuuri meiltä puuttuu nykyajassa kokonaan. Sitä yritrtään matkia häväistysohjelmilla, mutta se on kiertotie. Vilpittömästä ilmaisusta pitäis tulla henkinen dialogi, johon biologian reviirikiistat eivät yllä.Niin helposti primääritunteet kuohahtavat, ennekuin asia edes tavoittaa uudemmat aivojen osat, mikäli hengessä toimimista ei olla harjoiteltu.

No niin, mestarit, muutetaanko maailma?