Niin saimme vanhat Maya-almanakat heitettyä roskiin ja uusi 26 000 vuoden pöytäkalenteri on otettu käyttöön. Maailma muuttuu, mutta näköjään pienin liikkein. Samoin, kun olisi sattumaa, jos helmikuun viimeisen päivän talven säästä tupsahdettaisiin maaliskuun ensimmäisen päivän aurinkoiseen kevääseen, ei suuret kauden vaihdoksetkaan tapahdu yhdessä yössä. Maailmanloppukaan ei tule, se tehdään, pienin arkisin valinnoin. Ja se on loppu samassa mielessä, kun talven loppu, jokin vähenee ja  jokin lisääntyy ja kohta huomataan, että nyt asiat ovat toisin, kuin vähän aikaa sitten.

Elämämme perusteet maailmassa tulevat muuttumaan ja se on kaikille hyväksi. Muutos vauhdittuu, kun yhdessä kehitämme järkevämmän ja sosiaalisesti ja henkisesti toimivamman tavan olla, kohdata ja järjestää käytännön asiamme. Kun nykypäivässä toimamme ohjaavat velvoitteet, pakot ja väärät luulomme asioiden tilasta, huomenna toimntaamme ohjaa oma halumme toimia kokonaisuuden ja samalla itsemme hyväksi. Jokaisen ainutlaatuinen talentti kohtaa maailman tarpeen, toimiamme ohjaa intohimo tarjota maailmalle parastamme ja siitä toiminnasta saamamme palaute kannustaa meitä kehittymään. Samalla saammme toiminnastamme kaiken tarvitsemamme materiaalisen tuen. (ennenvanhaan palkan)
Sosiaalinen todellisuus muuttuu ymmärryksemme lisääntyessä, ymmärrämme, että jokainen yksilö tekee parhaansa elääkseen hyvää elämää, erilaisilla persoonallisuustyypeillä on erilaiset tavat ja ominaisuudet tämän tavoitteen saavuttamiseksi ja tamä moninaisuus palvelee kokonaisuutta, vaikka emme itse erilaisia tapoja haluaisikaan liittää osaksi omaan elämäämme . Kun erilaisuus on havaittu, voidaan kullekkin tarjota juuri omanlaistaan tapaa toimia, nykyinen tapa, jossa kaikki tungetaan samaan muottiin sopii jollekkin, mutta monelle ei. Uusi aika tarjoaa rajattomasti enemmän mahdollisuuksia toimia nykyisen luonnottoman täystyöllisyys / työtön jaottelun sijaan.

Sosiaalinen todellisuus kokee suuren murroksen. Yksilökeskeisyyden ja laumaelämän välistä löytyy hedelmällinen saareke, jossa jokainen on sosiaalisesti kasvava vahva yksilö, mutta elää vahvassa yhteydessä erilaisten yhteisöjen jäsenenä. Jokainen saa itse valita yhteisönsä, jossa pystyy toimimaan tarkoituksenmukaisesti. Jokaiselle löytyy juuri oikeanlainen yhteisö, jonka turvin täyden ihmisyyden rakentuminen on luonnollista. Kun tässä yhteisössä kasvaa täyteen mittansa, on sen jälkeen valmis kohtaamaan kenet tahaansa, missä tilanteessa tahaansa tarvitsematta kokea pelkoa tai eriarvoisuutta. Nyky-yhteisöissä sosiaalinen kasvu on hyvin sattumanvaraista ja käytännössä kasvatukseen jää suuria puutteita, muun muassa  kyvyissä kohdata toisia tai ymmärtää edes oman toimintansa perusteita. Siinä suhteessa eletään yhä pimeää keskiaikaa, jossa taikausko ja perusteettomat uskomukset elämän hallitsemattomuudesta ovat valloillaan.

Kuinka tuemme muutosta? On tärkeää tietää, että jokainen teko ja ajatus muuttaa maailmaa. Jokainen niistä tukee joko pelkoa tai rakkautta. Saamme valita puolemme ja kohtalomme aivan vapaasti. Jos olemme heikkoja uskossamme, tarvitsemme vahvistusta. Siinä ihmiset, jotka tuntuvat kaltaisimmiltamme, ovat suurena apuna. Hakeudu siis seuraan, joka auttaa sinua pyrkimään parhaaseesi, joka tukee sinua suuntaamaan haaveidesi taivaanrantaan. Ole tarkkana, ettet tee yhteisöstä linnoitusta muita vastaan, yhteisösi on elvyttävä keidas, mutta se ei saa nousta ketään vastaan.

Tiedä, että jokainen tekee virheitä, jokaisella on haitallisia toiminta-tapoja, anna ne anteeksi itsessäsi ja muissa, mutta ole valmis tukemaan toisia kasvussa sekä vastaanottamaan tukea toisilta. Pelon muurien takaa on työlästä nousta ja kerran haavoitettu on pitkään varuilaan haavojensa kanssa. Se vaatii pitkää kärsivällistä välittämistä, että vanhat haavat kestävät koskettamista uudelleen ilman kipua. Kummaltakin osapuolelta vaaditaan ehdotonta lempeää kärsivällisyyttä ja asian uudelleen sanoittamista uuteen ymmärrykseen, jotta muuri voidaan tuolta kohtaa purkaa vapauttamaan tilaa vapaudelle ja ilolle.

Näitä pelon muuraamia linnoituksia löytyy meistä jokaisesta. Useimmat meistä oppivat nokkelasti väistelemään muuriensa sokkeloissa, jolloin ne eivät niin paljoa sotke arkea. Niistä tulee sokeita pisteitämme, joita emme enää havaitse, ellei jokin pakota meitä kohtaamaan juuri sitä asiaa. Silloin nostamme sotisovan yllemme ja ryhdymme taisteluun oman opitun stratrgiamme mukaan, joko hyökkäämään tai puolustautumaan, agressiivisesti tai linnoittautumalla. Oma mörkömme heijastaa vihollisen toiseen ihmiseen, meissä oleva kipu kutsuu ulkomaailmasta toisen ihmisen näyttämään kipeän paikkamme, jotta hoitaisimme sen. Koska emme tunne itseämme, ulkoistamme syyn kokonaan toiseen, taistelemme ulkoista kokemaamme uhkaa vastaan, vaikka vihollinen onkin oman varustuksemme sisässä.

Todellisiin konkreettisiin tilanteisiin meillä on käytössä kaksi tehokasta työkalua, kyllä ja ei. Niillä voimme kontrolloida lähellemme tulevia asioita. Kun suhtaudumme kanssaihmisiimme periaatteesa hyvää tarkoittavina veljinämme ja sisarinamme, nuo kaksi sanaa riittävät. Emme tarvitse vihaa ja pelkoa muutakuin tunteemme indikaattorina, havaitsemistyökaluna, ne ilmaisevat, haluammeko vai emme jotain asiaa tai millaisia ennakkokäsityksiä meillä on asiasta.. Tämä taas muutoksen näkökulmasta vaatisi silloin tällöin ajatuksellisen päivityksen, vastaavatko ennakkokäsityksemme enää asioiden nykytilaa, onko mahdollista ajatella asiaa uudella tavalla? Tekemällä asiat aina niinkuin ennekin, saa sitä mitä aina ennenkin. Muutos vaatii jonkin osasen muuttumista.

Tulkitsemme paljon tilanteitamme kulttuuriemme kautta. Kultuurien moninaisuus ja median myötä sekalaisesti leviäminen aiheuttaa nykyään arvaamattoman paljon väärinymmäryksiä. Yhteistä jaettua kulttuuria ei enää tahdo löytyä. Tämän yhteisen pohjan puuttuminen vaatii ymmärryksen saavuttamiseksi paljon enemmän avointa puhetta. Nykyaika on uuden kielten sekaannuksen aikaa. Koulussa rehtori voi pitää mielestään hyvän ohjaavan nuhtelun rikkeeseen syyllistyneelle oppilallle, mutta yhteisen kulttuurin puute saa puheen kuulostamaan tyhjille kliseile nuoren päässä. Miten todellisuudesta irrallaan opettajat voivatkaan olla! Silti kyseessä on puhdas kommunikaation ongelma, kieli ja kulttuuri eivät kohdanneet. Se ei tarkoita, etteikö itse asiat voisi kohdata, mikäli yhteinen kieli olisi etsitty ja löydetty.

Kohtaamiseen kannattaa paneutua. Ei kulttuurisena draamanäytelmänä, vaan aidon yhteyden rakentamisena. Sieltä löytyy elämään uutta virtaa, uusia raikkaita tuulia ja sitä ikiaikaista hoivaa, mitä sielumme kaipaa. Aito dialogi vaatii tiettyjä taitoja, ne ovat opettelun väärtit. (Buberg ja Bahtin)

Niin maailma muuttuu, hiljalleen. Välillä tulee takaiskuja, mutta päivä päivältä olemme lähempänä tavoitettamme, omaa kotoisaa maaolemamme kotoheimoa.

Sitä kohti, ilolla.