Nyt on aika yksinäisyyspohdinnalle. Telkkarikin asiaa käsittelee.

 
Ensiksi tietysti hahmotellaan mitä yksinäisyys on? On todettu, että yksinäisyys ei ole kiinni sosiaalisten kontaktien määrästä. Onko yksinäisyys siis kokemus kohtaamattomuudesta?
 
Vuorovaikutuksessa osalliset luovat yhteisen tilan välilleen. Mitä pienempi tuo jaettavissa oleva tila on, sitä haastavampaa on toimia yhdessä. Tuo yhteinen tila muodostuu vain käytännön vuorovaikutuksessa, puheessa, toiminnassa ja sen ohessa vaihdettavassa sanattomassa dialogissa. Yhteiseen tilaan ei ole oikotietä. Minimissään lähtökohta on oletus jostain jaetusta yhteydestä. Sen jälkeen vuorovaikutus osoittaa yhteisen tilan mahdollisuudet. Kaikki ärsykkeet aiheuttavat vastaärsykkeen, joka on "kyllä" tai "ei". Molempia tulee luontaisesti, mutta mikäli jompi kumpi selvästi on hallitseva, se vaikuttaa yhteisen tilan kasvuun. Lopulta "kyllä" on aina jaetun samuuden kokemusta.
 
Ihmiset varsin automaattisesti luokittelevat toiset enemän tai vähemmän kaltaisiin ja "toisiin", joiden elämän ratkaisupaletti on itselle vieraampi. Voidaan ajatella. että jokainen kuitenkin on ratkaisemassa elämän mysteeriä, ongelmaa tai haastetta jollakin tavalla. Ratkaisumalleja, stereotypioita on monia, mutta joitain päälinjoja on hahmotettavissa. Tosin toimintatasojakin on useita, klassinen sisäinen - sosiaalinen ja realistis-mekaaninen taso ovat selvästi erotettavissa toisistaan. Todellisuus levittäytyy noille kaikille tasoille ja samoin ihmisen omat toiminnan ulottuvuudet. Mikään näistä ei todellisuudessa ole ensisijainen, vaan kukin taso on kokonaisuudelle, sisäiselle ja ulkoiselle tasapainolle ehdottoman merkityksellinen.
 
Kuitenkin yksilö mielellään ottaa jonkin näistä tasosta "omakseen", erikoistuu vaikuttamaan todellisuuteen mieluisimman kanavan kautta. Silloin toisien kanavien kautta vaikuttavat ovat vieraampia, ehkä jopa niitä "toisia". Elämän mysteerin haasteisiin vastataan tuolloin eri tavalla. Sisäinen itsekäs pikkulapsi pyrkii takaamaan omat edut, ellei sivistyskykyinen kokonaisminuus, joka ei samaistu pelkkään sisäiseen maailmaan, toppuuttele minän vaatimuksia. Sivistyksellinen ihanne on, että minä kokee olevansa tasavertainen muiden "minujen" kanssa. Minällä ei ole etuisuuksia toisiin nähden. Kullakin yksilöllä on oma ja omanlaisensa vahvuutensa, mikä ei välttämättä ole helposti havaittava. Samoin jokaisella on oma sokea pisteensä, jonne tarvitsee toisten apua nähdäkseen ja parantaakseen heikkoutensa. Sosiaalinen todellisuus siis suitsee yksilön itsekkäitä impulsseja välillisesti, viimekädessä jokainen kuitenkin itse ratkaisee mitkä sosiaalisen todellisuuden rajat ottaa omakseen. Yhtälailla sosiaalinenkin  todellisuus pyrkii valloittamaan yksilön. Ei siis voi olla korostamatta osa-alueiden tasapainoista kehittymistä.
 
Kukin yksilö omaksuu sijansa todellisuuksien risteyksessä, joka on siis yksilöllinen, mutta eri ihmiset ovat sattumoisin samanlaisisa kohdissa. Nämä ihmiset tuntuvat läheisiltä ja tutuilta. Tässä piilee paradoksi, tuttuus tuntuu legitimoivan oman sijainnin. Koska toisetkin ovat samassa kohti, niin se tuntuu tavoiteltavalta loppupisteeltä. Se ei kuitenkaan ole välttämättä yksilöiden ihannetila, se voi olla kaukanakin siitä. Ryhmä vain tekee pesän tuttuun kohtaan. Ihannetila on kuitenkin teoreettisesti hahmotettavissa noiden kolmen todellisuuden tasapainopisteestä. Ryhmä tarvitsee impulsseja siirtymiseen eteenpäin.
 
Minuuden ja identiteetin käsite on tärkeää hahmottaa. Molemmat tekevät helposti pesän vallitsevaan tilanteeseen ilman reflektointia. Ihminen tarinallistaa itsensä, pysyäkseen kasassa. Näennäinen ehyys on turvallisempi, kuin heittäytyvä ja epävarmuuteen avoimesti astuva avoin minuus. Tässäkään ajassa ei ole selvästi nähtävillä miten minuus rakentuu ja onko sille olemassa jonkinlaista tavoitetilaa? Tunnemaailmaan kiinnittynyt elämysjahti vaikuttaa modernin ja jälkimodernin ajan patologialta yhä edelleen, vaikka sen rajallisuus on osoitetu moneen kertaan. Mutta kun sen rajoihin ja maaliin pääsee vain rajallinen joukko resurssien rajallisuuden vuoksi, sen illusiomainen vetovoimaisuus yleisessä tietoisuudessa säilyy vahvana.
 
Yksinäisyyden voitaisiin tulkita johtuvan yksilöiden elämäntilanteiden erilaisuudesta johtuvasta erottautumisesta. Yksilöt kokevat erilaisuutta ja erillisyyttä, koska elämäntilanteet ovat johtaneet erilaisiin "selviämistarinoihin", tapohin kohdata elämän haasteet ja oma todellisuus tulkitaan realismiksi ja ainoaksi todellisuudeksi. Kun muiden erilaisuus näinollen ei ole sopusoinnussa oman todellisuuden kanssa, yksilö joutuu suojautumaan erilaisilla rooleilla ja illuusioilla, joilla kokee säilyttävänsä "kasvonsa" ja hierarkisen asemansa yhteisöissä. Samalla uhkaa kyynis-hostiili suhtautumistapa, jolla omaa asemaa yritetään puolustaa.
 
Tälle vastakohtainen suhtautumiskulma on dialoginen, vertainen ja kannatteleva suhtautumistapa. "Dialogisuus on minän vastuuntunnetta sinästä" (Buber). Kohtaaminen on avointa ja perussuhtautumiseltaan minujen yhteistyötä (vaikka vastassa olisi vakavia erimielisyyksiä).Dialogisuus ei edellytä samanlaisuutta tai edes samanmielisyyttä, vaan se edellyttää avointa ja rakentavaa suhtautumista toiseen. Se ei salli eriarvoisuutta, vaan vain erilaisuutta. Kumpikaan ei ole alisteinen toiselle ja kumpikin on vapaa hyväksymään tai hylkäämään toisen kannan. Toista ei muuteta, eikä itse tarvitse muuttua, mutta toisen erilainen näkökulma otetaan vastaan ja hedelmällisesti pyritään tulkitsemaan aitona todellisuuden näkökulmana. Sopii se lopulta itselle tai ei.
 
Yksinäisyys on dialogin puuttumista. Käytännössä sen taitamattomuutta jomman kumman tai molempien osapuolten puolelta. Dialogisuus hakee yhteistä aluetta ja pyrkii kasvattamaan sitä. Dialogisen persoonan vastakohta on minäkeskeinen ihminen, joka toteutuu, toteuttaa itseään  erottautumalla muista minäkeskeisistä ihmisitä. (Buber) Minäkeskeinen siis hakee eroja ja erottautumista, yhteisen alueen rajaajia, kun dialoginen hakee yhteisen alueen laajentamista. Kun yhteiskunnassa ikäpolvet ajautuvat yhä kauemmas toisistaan, on se merkki minäkeskeisyydestä. Dialogisuudessa muunmuassa ikäpolvikysymys niinkuin muutkin ulkoiset erottavat tekijät menettävät merkitystään. Dialogisuudessa toisen ihmisen elämän haasteen pienikin oivallusporras, tapahtui se miten tahaansa, on suuri ilonaihe ja samalla oman oivalluspolun herättelijä. Dialoginen elämänasenne on paljon laajempi elämänorientaatio, kuin vain pelkkä tapa olla vuorovaikutuksessa.
 
Kuinka avautua dialogisuudelle? Dialogisuus on välille asettumista, sisäisestä rajallisesta minuudesta poistumista. Koska siihen kuuluu se, että kannan vastuuta toisesta, pyrin kannattelemaan toista, en voi asettaa toiselle vaatimuksia. Jos asetan vaatimuksia tai toinen asettaa vaatimuksia, dialogisuus ei toteudu. Voimme dialogissa käsitellä tarkoituksenmukaisia toimintamalleja, mutta ne eivät voi olla vaatimuksia. Jos pyrin hallitsemaan ja asettumaan toisen tahdon ylle, joutuu toinen suojaamaan itsensä ja sulkemaan vuorovaikutuksen dialogisuudelta.
 
Dialogisuus välittää meille toistemme viisauden. Se on ylivertainen oikotie viisauteen. Tosin on muistettava, että viisaus ja totuus kasvavat ja muototutuvat koko ajan. Ne eivät ole koskaan vain joidenkin omaisuutta. Dialogisuutta kannattaa etsiä varsin laajalti ja omien piirien ulkopuoleltakin. Se, että nyt et välttämättä koe saavasi dialogisuutta toimimaan, voi johtua ympäristösi dialigisuuden rajallisuudesta. Kun dialogisuuden tavoittaa, sen kosketus säilyy vahvana muistona pitkään. Mutta vaikka sen olisi hukannut, sen voi saavuttaa uudelleen oikeiden ihmisten kanssa ja itse ollessa oikeassa vireessä. Eikä dialogisuuden kokemuksen tarvitse sitoa ihmisiä toisiinsa, kokemus voi olla välähdys arkisessa palvelutilanteessa, ainutkertainen, mutta silti kumpaakin kohottava. Toki dialogisuuden määrä arjessa on suorassa suhteessa hyvinvointiin ja jokaisella on oma vastuunsa valita viisaasti sekä suhtautumisensa että ihmiset ympärilleen.
 
Dialogisuudesta on paljon syvällistä materiaalia. Samoin paljon turhankin kevyttä ja dialogin täyttä syvyyttä tavoittamatonta materiaalia. Buberin dialogisuuskäsitys tavoittaa hyvin syvästi vuorovaikutustapojen laadullisuuden merkityksen. Yksinäisyys on vakava dialigisuuden häiriö, joka on kuitenkin korjattavissa ja sama korjaus kohentaa elämää muutoinkin varsin dramaattisesti.
 
Tulipa taas tiivistä saarnaa. Mutta onhan tässä toivon elementtejä.