Juhannus 2017

 
Ihmisten eri tavoin rakentuneet minuuden rakennelmat ovat nyt mieltäni askarrutaaneet. Perus idea on, että yksilön minäkuva pitää lapsuudessa rakentaa niistä eväistä, mitä ympärillä on tarjolla. Kypsyvä minuus tarvitsee palikat, joiden varassa kasvu on ainoastaan mahdollista. Jos positivisia palikoita ei ole tarjolla, selviämiseen joutuu käyttämään negatiivisia palikoita.
 
Dialogisuuden mukaan minuus kehittyy vuorovaikutuksessa ja nimenomaan aidon dialogisessa vuorovaikutuksessa. Jos vuorovaikutus on pinnallista, ulkoisesti ohjattua tai alistavaa ei minuus kasva vaan kehittää suojarakenteita. Vurovaikutuksen ei siis tarvitse olla näkyvän negatiivista, se voi olla vaikka vaan kilpailuhenkistä, jolloin vertaisuudelle ei jää tilaa, koska sosiaalinen kisailu ohjaa toimintaa hyötynäkökulmin.
 
Aito me-henkisyys antaa tilaa seistä vierekkäin ja ratkoa haasteita samasta maisemasta. Kisailukulttuurissa on jääty omiin pääasemiin josta käsin voi yhteistyökin joskus sujua, mutta vain rajallisten hyötynäökulmien kautta ja yhteisten intressien kautta. Aidossa dialogisuudessa yhteys toimii yksilöiden välistä, kumpikin on jätttänyt oman pääaseman ja tulkitsee todellisuutta jaetusta välitilasta. Aito intuitismi näkee molemmat osapuolet ja todellisuuden objektiiviemmin, näkijä ei ole samaisttunut uskomusrakenteeseensa, vaan havannoi todellisuutta ikuisuuden näkökulmasta. Kun aito dialogisuus laimenee puheen tasolle, osapuolet sanoittavat intuition kautta hahmotettua laajempaa todellisuutta yhteisymmärryksessä toistensa sanoituksia täsmennellen. Puheen tasolla oma päätodellisuus vaikuttaa jo oman historian ja minuusjärjestelmän kautta, mutta Sinän läsnäolo voi pitää rajallisen itsen kurissa jotta todellinen todellisuus pääsee vuotamaan rajalliseen arkeemme.
 
Vuorovaikutusdialogisuus johtaa siis persoonallisen minän kasvuun ja kehittymiseen. Vuorovaikutusdialogisuuden kilpailija on minäkeskeisyys. Voisi sanoa, että egokeskeinen ihminen kehittää tunne- tai järkiminää tai yhtä hyvin ulkoista minuutta, keskuksena oma oman pään sisäinen minäkuva. "Ajattelen siis olen", tietoisuus on ajattelua ja ailahtelevat ajatukset on minä. Dialogisuudessa taas tietoisuus käyttää ajattelua, tunteita ja järkeä aistiminaan ja työkaluinaan ollen itse täysin niiden yläpuoinen. Tämä todellisuuksien kamppailu tapahtuu jokaisessa ihmisessä. Kokoanko aarteitani sattumien kautta kehittyneeseeni päätodellisuuteeni vai kehitänkö ylitietoisuuttani toisten olentojen avulla ja siinä samassa päätodellisuuteni jäsentyy tasapainoisena omassa tiedostetussa osassaan.
 
Persoonallisen dialogisen minuuden kehittyminen tai kehittäminen on täysin mahdollista jokapäiväisessä elämässä. Tosin se edellyttää ihmissuhteita joissa dialogisuus on toiminnassa. Samalla se myös edellyttää monesta negatiivisesa tottumuksesta ja uskomuksesta pidättäytymistä. Kun tietoisuus kehittyy se huomaa kuinka moni arjen ahdistava hirviö on vain oman uskomusjärjestelmän luomus. Elämä voi oikeasti olla huomattavan kevyttä ja virtaavaa kun pitää tietoisuutensa valppaana, osaa erottaa materiaalisen todellisuuden vaatimukset sosiaalisen maailman sopimuksista ja nämä molemmat omasta sisäisestä uskomusjärjestelmästä. Esimerkiksi ikävä siivousurakka voi olla vain sarja sujuvia lihasten liikkeitä, jos siihen ei sotketa omia antipatioita tai sosiaalista painetta turhaan energioita viemästä.
 
Jokainen minä on sekä dialoginen yhteyden minä että minäkeskeinen välttämättömyyksien maailmaan sotkeutunut minä. Kumpikin minä on ehdottoman tärkeä, mutta vain toisen dominointi johtaa kärsimykseen. Jokinen tarvitsee yhteyden kautta saatavaa lohdullista paikkatietoa omasta asemastaan todellisuudessa, armahdusta oman pään vääristyneistä totaliteeteista. Samoin jokainen tarvitsee jäsentyneen toimijan täällä fyysisessä todellisuudessa. Minuuden, joka kykenee erottelemaan todellisuuden osa-alueet ja toimimaan kussakin sen alueen ihanteiden mukaisesti niin halutessaan. Heikkous voi olla vanha pakopaikka, mutta jokaisella on kyky kasvaa täyteen mittaansa jos vaan tielle haluaa lähteä. Emme ole elämän asiakkaita, olemme kanssaluojia. Hyvässä ja pahassa.
 
Aika ja sen sävyt muuttuvat. Silti joka ajassa on yksilöitä, jotka ovat ympäristön paineita uhmaten pitäneet uskonsa ja dialogisuuskykynsä. Suurten kertomusten käännyttyä kamppailupainotteisiksi alkaa herätä yhä enemmän kysyntää vaihtoehdoille. Kilpailukulttuuri on niin laajalle eri elämän osa-alueille levinnyt että sen vaihtaminen vertaisuudeksi on aidosti tietoisuutta kysyvää. Oman liikkeen pysäyttäminen silloin kun vertaisuus alkaa kadota, on vaativa liike. Samoin joutuu huomioimaan toisen liikkeen silloin kun tarjoaa vertaisuudelle mahdollisuuden. Kilpailukulttuuri pyrkii löytämään jokaisen raon josta voi nostaa omaa etua. Jos toinen toistuvasti nostaa hyödyt vertaistilaisuuksista, ei aidolle dialogisuudelle ole silloin tilaa. Aito dialogi on Minän vastuuntunnetta Sinästä. Siinä molemmat kohottavat toistaan. Se ei voi olla yksipuolista, se ei ole dialogia. Molemmat ottavat vastuunsa odottamatta vastalahjaa. Mutta jos vastavuoroisuus ei toteudu pitkälläkään aikaa, lienee syytä vetäytyä yrityksestä. Käytännössä kuitenkin toimitaan elämänenergian vaihtotaloudessa ja ei liene viisasta luopua kaikesta jos toinen imee elinvoimaamme egonsa tarpeisiin.
 
Dialogisuus on herkkyyttä ja oman keskeneräsyyden tunnustamista. Se on myös sen tunnustamista, että kun olemme tällä elämän matkalla olevaisuudessa ja ajassa, teemme matkaa toistemme kanssa, Kukin etenee omaa polkuaan pitkin risteillen eri suuntiin ja jokaisella on oma havainto todellisuudesta. Vertailemalla veljellisesti näitä subjektiivisia todellisuuksia saamme korvaamattomia vinkkejä oman todellisuutemme kehittämiseen. Kaikki vinkit eivät ole meille tarpeen, voimme olla matkalla eri  suuntaan, mutta silti voimme kunnioittaa vinkin antajan omaa polkua ja siunata sitä. Todellakaan kaikkia virheitä ei kukaan ehdi tekemään itse, on viisasta oppia toisiltakin.
 
Kaunista matkaa! Kun kannamme muita, saamme tulla kannetuiksi itsekkin.