Millainen on hyvä ihmissuhde? 

Ihmissuhteessa on kaksi osaa ja kun nämä ovat avautuneet suhteelle, väliin muodostuu yhteinen kolmas. Tämä tapahtuu henkisellä tasolla,vasta tämän maagisen hetken jälkeen yhteys alkaa valua sanalliselle sosiaaliselle tasolle, jonne se yhdessä sanoitetaan ja myöhemmin tehdään lihaksi konkreettiselle tasolle.
Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, tuolle kohtaamiselle on tarkat reunaehdot. Kummankin on avauduttava vertaisuudelle ja mahdollisuudelle nähdä maailma toisen silmin, ilman omaa ennakko-odotusta. Pintatunteiden on pysyttävä loitolla, on antauduttava suuremmalle myötätunnnolle ja rakkaudelle. Elämän tarinoiden, uskomusten, ajan ja paikan on annettava liueta ikuiseen nyt-hetkeen. Halu käyttää ja kokea karkoittaa kohtaamisen, on vain uskallettava olla.
Näiden hetkien välähdykset näyttävät todellisuutta oman pienen uskomusrakenteen ulkopuolelta, kaikkien niiden häkkien yläpuolelta, joilla yritämme pitää itsemme koossa. Kun meillä on vertaiskumppani, jaamme välähdyksemme ja voimme tulkita sitä luotettavammin, niin että siitä ei tule yhä uusi uskomusrakenteemme häkki. Nämä aidot kohtaamiset ovat inhimillisen kasvumme superfoodia, ilman näitä kasvumme ei tapahdu koko olemuksessa, vaan pelkästään ulkoisessa, sosiaalisessa tai egovetoisessa minässämme. Ilman näitä, meistä tulee epämuodostuneita ja epätasapainoisia ihmisen alkioita.
 
Hyvä ihmissuhde perustuu siis aina aidolle kohtaamiselle. Vaikka kosminen rakkaus on silloin läsnä, kohtaamiset voivat tapahtua kenen tahansa kanssa. Ja niin niiden kuuluisikin tapahtua. Koska näin muodostamme aidon yhteisön. Sitäkään ei ole ilman kohtaamista. Koska kohtaamiset ovat vakuuttavia ja voivat syttyä spontaanisti, voimme kuvitella arjessa, että kokemamme kohtaaminen johtuu toisen ihmisen ainutlaatuisuudesta, siitä, että hän on minulle jotain erityistä, voimme päätyä parisuhteeseen väärillä perusteilla. Toki jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja ainutlaatuinen minulle, mutta parisuhteeseen kannataa laittaa muitakin kriteerejä, kun aidon kohtaamisen mystinen välähdys.
 
Kun olemme oppineet kohtaamisen nöyrän taidon, on opeteltava metapuhe, puhe, jolla sanattomia välähdyksiä haravoidaan haurailla sanoilla kasaan toisen kanssa. Siinä vanha minuutemme on kovilla, koska sen uskomusrakenteita ja itse olemassaolon perusteita heilutellaan. Itsekuri, jolla pidämme mielen villit hevoset suitsissa, on tuolloin vahva hyve. Olemme herkillä alueilla, haavoittuvina toisen vertaisen kanssa. Tässä tarvitsemme uskoa. Uskoa ja halua kiinnittyä hyvään, eettisesti puhtaaseen koko olemuksellamme. Epäily tai pelko vetävät perässään harmaan usvan, joka peittää kaiken, jos sille antaa yhtään tilaa.
 
Kun osaamme olla yhteydessä ja sanoittaa sanatonta, on lihaksi tekemisen vuoro. Olemme saaneet uusia näkymiä yli mekanististen tosiasioiden maailman, sosiaalisen maailman ja pintatunteiden egon maailman. Nyt kykenemme rakentamaan niihin toimivampia rakenteita. Opimme sisäisesti suhtautumaan rakentavammin ja luovemmin, opimme toimimaan keskenämme kitkattomamminn ja keskittyen merkityksellisiin asioihin, voimme muokata ympäristöämme konaisuuden kannalta parempaan suuntaan.
 
Olemme oppineet yhteyden kautta kuinka löydämme polun kasvaa täyteen ihmisyyteen, täyteen yhteisöllisyyteen ja toisasioiden maailman toimivaksi tekijäksi.
 
Kun tämä kaikki on mahdollista, miksi tyytyä korvikkeisiin ja pelon maailman tarinoihin?