torstai, 14. joulukuu 2017

Vaatimukset ja edellytykset

Kun kohtaamme vaatimuksia ulkopuoleltamme, jokin osa meissä kyseenalaistaa heti vaatimukset ja / tai vaatimusten esittäjän. Tuo sisäinen osamme haluaa uskoa, että olemme riittävän kyvykkäitä itse määrittämään omat vaatimuksemme ja mikäli niitä ulkoa esitetään, omaa kyvykästä minuutta arvostellaan.

 
Kuitenkin joissain tilanteissa vaaditaan asennetta, toimintaa tai jotain muuta meiltä, että suunniteltu asia voisi toteutua. Osa vaatimuksista on pelkkää traditiota, osa vaikuttaa konkreettisesti asian toimivuuteen ja osa liittyy vain sisäiseen vaikutelmaan. Harvemmin kuitenkaan osaamme jaotella vaatimuksia eri kategorioiden mukaan, koska vaatimus koetaan vain loukkaavana.
 
On kuitenkin asioita, joita edellytetään, että asia voi toteutua. On helppo huomata, että emme voi maistaa herkullista kakua, jos emme suostu avaamaan suutamme. Emme voi ajaa autolla loputtomiin, jos emme suostu maksamaan polttoaineesta. Näissä toimii selkeä kausaalisuuden laki, saadaksemme jotain, meidän on tehtävä jotain. Koska saamisen edellytykset on opittu huomaamatta, niitä ei tarvitsekkaan huomata, silti ne toimivat. Joku, joka on saanu ajaa autolla toisen huolehtiessa aina, että tankki on täynnä, voi närkästyä, kun ensikertaa pyydetään rahaa polttoaineesta. Saavutettua etua kyseenalaistetaan. Se on julmaa.
 
Sosiaalisissa suhteissa toimivat samat säännöt ja yhtälailla saavutettuina etuina. Joidenkin kesken vastavuoroisuus on luonnollista, joidenkin kesken vastavuoroisuus on kompensoitua, toinen vastaa yhdestä ja toinen toisesta asiasta, jolloin kokonaisuus on jollain lailla hyväksyttävä.
 
Vastavuoroisuus ei kuitenkaan ole nykyisin standardi. Elämme välineellisen vaihdon yhteiskunnassa. Raha on yksi korvaava vastavuoroisuuden tasaaja. Kuitekin joudumme näkemään vaivaa, joko työn muodossa, jotta saamme vaihdon välineitä, tai toimimalla konkreettisesti vastavuoroisesti. Välineellinen ja vastavuoroinen ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Joudumme arvottamaan ne henkilökohtaisesti, siihen ei ole "oikeaa" mallia. Työ voi olla todella arvokasta yhteisölle, mutta myös lähisuhteet voivat olla arvokkaita.
 
Sosiaalisessa ympäristössä omaksumme helposti persoonallisuutemme ja historiamme mukaisia rooleja. Ne eivät ole "kohtalo" vaan ainoastaan omaksumamme selviytymisstrategiamme, niiden avulla yritämme järjestää todellisuutemme toisaalta omaksuttujen ihanteiden tai mallien mukaan.
 
 Ajattele, miten hatara rakennelma kokonaisuus on, olemme itse tuulessa huojuvia uskomuksia, jonka yritämme saada pysymään koossa, havainnoimme todellisuuden informaatiotulvaa poimimalla hädissämme niitä palikoita, joita parhaiten uskomme tunnistavamme. Ja tätä kaaosta ohjaamme lapsuuden piirtämän utopian kuvan päälle, jotta olisin minä, kykenisin toimimaan todellisuudessa ja minulla olisi jonkinlainen kuva, miksi niin teen ja mihin suuntaan pyrin.
 
Tämä kaaos toimii sanallisessa ajattelussa ja tunteiden maailmassa. Mutta kuten viisaat ovat sanoneet;" jos elät menneessä, olet ahdistunut, jos elät tulevaisuudessa, olet peloissasi. Mutta jos elät nykyisyydessä, olet rauhassa." On kasvatettava minuutta, joka on tuulten yläpuolella ja joka voi rauhassa vahvana laskeutua myrskyyn ja toimia siellä, tietäen, että rauha odottaa siellä, minne se jätin.
 
Kun kasvava minuus tunnistaa konkreettisen todellisuuden mekaniikkaa, se havainnoi todellisuutta ja hakee uusia tapoja toimia. Minuus ei tuolloin toimiessaan konkretian kanssa takerru tunteiden, sosiaalisten vaatimusten tai sisäisen todellisuuden ilmiöiden vaikutuksiin. Niitä voi kuunnella, mutta tietäen, että ne ovat eri laikien alaiset, ja että konkretiaan vaikutetaan konkretialla.
 
Sosiaalinen todellisuus on yhteistoiminnan aluetta. Vaikka sisäinen todellisuutemme syöttää meille antipatioita ja sympatioita, tehtävämme on oppia toimimaan sopuisasti kaikkien kanssa. Nykyisin korostettu tunnemaailma tunkee sisäisestä todellisuudesta vahvasti sosiaaliseen maailmaan ja toisaalta välineellisyys tunkee tosiasioiden tasolta, jolloin kanssaihmisistä muodostuu helposti stereotypioita, jotka luokitellaan hyödyllisyyden ja trendien mukaan sekä tunnepohjaisina tyyppeinä, ihana, ällö ja sitä rataa.Se ei kuitenkaan ole sosiaalisen ympäristön luonteva funktio. Sosiaalinen maailma on minuuden työkalu, jossa vuorovaikutuksessa sanoitetaan todellisuutta yhteisesti ymmärrettävään muotoon. jotta konkreettiseen todellisuuteen voidaan vaikuttaa halutulla tavalla yhdessä ja yksin. Sosiaalinen maailma on avain sekä minuuden kasvamiseen että konkreettisen maailman toimintaan. Minuus ei kasva yksin, eikä yhteistyö ole mahdollista ilman sosiaalisesti jaettua ymmärrystä. Tunnekeskeinen välineellistety sosiaalinen todellisuus pitää meidät "esineinä" toisillemme, jota kauneuskulttuuri vahvistaa. Emmekä esineinä pysty vahvistamaan toisiamme saati pysty kunnolliseen yhteistoimintaan.
 
Materiaalis- tunteellinen sosiaalinen todellisuus elää kilpailun, kateuden, mustasukkaisuuden ja pelon sisäisessä todellisuudessa. Materialistunut onni kuplii ruumiin nautinnoissa, kulutuksessa ja voittamisessa. Samat onnen aiheet parisuhteissakin. Kun yksi kupla poksahtaa, toista kohti. Onnen aiheet ovat individuaaleja, vaikka niihin voi liittyä hyväksikäytettäviä ihmisiä. Materialistisen onnen rakennuspalikat ovat kuitenkin hyvin erilaiset, kun kohtaavan onnellisuuden ja rauhan rakennuspalikat.  
 
Kateus haluaa itselleen kaiken hyvän, kohtaava haluaa hyvän jakautuvan. Toisille ja itselle tasapainoisesti, tietäen, että ei itse tarvitse kaikkea.
Mustasukkainen haluaa omistaa toisen ja hallita häntä. Kieltää itseyden. Kohtaava haluaa toisen hyvää, vapautta ja iloa. Että toinen voi kasvaa vapaasti ja halutessaan kohdata vapaasti.
Pelko kutistaa pakene tai taistele tilaan, jolloin vaihtoehdot ovat aina negatiivisia. Elämässä on riskejä, mutta ne vaativat huomoita, ei pelkoa. Nämä kaikki ohjaavat valintoja, havaintoja ja omia reaktioita jompaan kumpaan suuntaan. Lisääntyneeseen kilpailun ja pelon maailmaan tai toisin valittuna kohtaamisen ja ratkaisujen maailmaan. Jos teet kilpailun mukaisia valintoja, et päästä kohtaamista lähellesi. Kilpailussa petaat oman etulyöntiasemasi huomaamattasi ja torjut vertaisuuden. Samoin jos joku lähestyy sinua kohtaavasti ja alat toimia kilpailun mukaan, kilpistyy kohtaaminen hyvin pian. Buber sanoi, että käyttämisen ja kokemisen ajatus karkoittaa yhteyden varmasti.
 
Yhteydellä on edellytykset. Jos ne haluaa täyttää, yhteys toimii, edellyttäen, että on yhteyskumppani. On vain tiedostettava omien valintojen vaikutukset ja päätettävä itse, mitä haluaa. Ympäristössämme vilisee monentasoisia mahdollisuuksia, siellä voi oikeasti valita, mikä olisi itselle parasta. Se, mihin olemme ajautuneet ei välttämättä ole se, mitä haluamme.
 

perjantai, 10. marraskuu 2017

Syvemmälle rakkauteen ja rakastamiseen

Lissää rakkaudesta.
Rakkaus tapahtuu vähintään kolmella eriluontoisella tasolla; fyysisellä tasolla huomaamme jonkun vetävyyden, viehättävyyden ja vetovoiman. Geenimme huutavat meille, että tuossa on geneettisesti potentiaalinen suvunjatkokumppani. Sosiaalisella tasolla toisen käyttäytymien, tavat ja kohteliaisuus puhuttelevat ja houkuttavat luokseen. Samoin yleinen sosiaalinen status ja "muodikkuus". Sisäisellä tasolla tulkitsemme toisen vaikutelmaa opimamme mallin tai ideaalin mukaan. Tässä piilee jälleen paradoksi; haemme tutun tunnistettavia merkkeja siitä, että toinen täyttää meille muodostuneen kumppanin ideaalikuvan kriteereitä mahdollisimman hyvin. Jos olemme kasvaneet väkivaltaisessa perhetilanteesse, kumppanikanditaatin on osoitettava väkivaltaa edeltävän epävakauden merkkejä, jotka ovat meille tuttuja ja "jotenkin liittyvät" normaaliin parisuhteeseen. Ehkä tulkitsemme ne vahvuuden, karisman ja itsevarmuuden merkkeina tai rakastamisen tunnusmerkkeinä. On muistettava, että rakkaudella ei ole universaalia yhdessä jaettua yksiselitteistä määritystä. Puhumme rakkaudesta itsestäänselvyytenä, vaikka eri ihmisille se voi olla hyvinkin erilaista. Otamme käsityksemme rakkaudesta annettuna, osaamatta kyseenalaistaa sitä.
 
Yhtälailla jokaisella mainitulla rakkauden tasolla on stereotyyppiset ihanteensa. Fyysisesti on muodikkaat ihanteet, joita lopulta harvat täyttävät poikkeuksellisen hyvin. Sosiaaliset ihannemallit vaihtelevat kulttuurittain ja pienkulttuureittainkin. Kiltteys esimerkiksi on joissain piireissä kovaa valuuttaa, joissain piireissä säälittävää heikkoutta. Samoin on väkivaltaisuuden, itsekkyyden tai vaikka urheilullisuudenkin kanssa. Tämä kulttuurinen ihannetyyppi lukuisine muunelmineen on jäänyt aika lailla fyysisen ja sisäisen ihannekuvan varjoon. Mitä paremmin itselle sopivan kumppanin haluaa, sitä useammalla tasolla on kanditaatin vastattava omia ihanteitamme. Tai itseasiassa painavimpana kumppanin valintakriteerinä ei kannata pitää fyysistä tasoa tai perinteen mukaisen "tuttuuden tunteen" mukaisen kumppanin valintaa, mikäli oman lähipiirin suhteet eivät ole näyttäneet kovin lämpöisiltä ja aidon rakkaudellisilta. Jos taas lähipiirissä suhteet ovat olleet onnistuneita, silloin voimme olettaa "tuttuuden maillin" olevan terveisiin piirteisiin kiinnittyneitä, jolloin tuolla tuttuudella vedämme oikeansuuntaisia asioita puoleemme.
 
Edellisten lisäksi rakkaus tapahtuu kahdella poikkeavalla tasolla ja tavalla. Ensinäkin " olemme rakkaudessa" eli liitymme universaaliin rakkauden voimaan kumppanimme kanssa. Silloin olemme itsekkään minuutemme ulkopuolella, lähteneet puoliväliin kumppaniamme vastaan. Olemme jätttäneet kaikki odotuksemme, tarpeemme ja halumme, olemme ikuisessa nyt-hetkessä ja koko universumissa. "Ei niin, ettei olisi muuta kuin Sinä, mutta kaikki näyttäytyy Sinun valossa." (Buber) Kantoajatuksena on "Minun vastuuntunne Sinusta" (Buber) Ja luonnollisesti tämä on täysin vastavuoroista, muuten tämä ei toteudu. Rakkaudessa oleminen on pieniä ohikiitäviä onnentäyteisiä hetkiä, joita hyvässä suhteessa on paljon.
 
Tuon lisäksi on rakastaminen, toimiminen rakkauden nimissä. Se sisältää ailahtelevien tunnetasojen rakkauden ja eriteltäviin osiin jakautuneen rakkauden. Se sisältää fyysisen rakastamisen, sosiaalisen ja kielellisen tason rakastamisen ja sisäisessä minuudessa tehtävän rakkauden jäsentelyn ja toimeenpanon.
 
Tuosta on helppo johdatella, että vaikka kaikki rakastamiset olisivat täydellisiä, mutta emme tavoita rakkaudessa olemista, emme tule säilyttämään rakkautta emmekä tyytyväisyyttä suhteeseen. Ilman tätä tietämyksellistä rakkauden osien erottelua, emme osaa kaivata vajaaksi jäävän rakkauden puuttuvia palasia. Lisäksi tämä tieto auttaa arvioimaan suhteitamme, mitkä ovat toimivia, mitä voimme kehittää ja mitkä eivät lopulta voi johtaa toiveidemme mukaiseen lopputulokseen. Samoin voimme itsessämme kehittää puolia, jotka tuovat meitä lähemmäs omia rakkaudellisia ihanteitamme.
 

lauantai, 4. marraskuu 2017

Rakkaudesta

Rakkaus sanalle on niin monta tulkintaa, kun on tulkitsijaakin. Esitämpä nyt tässän oman kollaasini tuosta aiheesta.
Aloitetaan huipulta. Ihmisellä on henkisempi olemuspuoli, joka kehittyy tiedostamattomassa elämässä hyvin hitaasti, mutta tietoisen kehittämisen piirissä vähän nopeammin. Aivan samoin kun lihaskunnon kehityskin.
Arkinen minuus on kiinni enemmän tai vähemmä ajassa ja paikassa. Niistä pääsee irti murehtimalla tulevaa tai harmittelemalla mennyttä. Myös siirtämällä tietoisuus laajempiin jatkumoihin ajan pienet kivet suhteellistuvat paremmin kokonaisuuksiin. 
Arkinen minuus kinnittyy aikaan tunteella, järjellä ja aisteilla. Koska kogintiivinen kapasiteettimme on rajallinen, pyrimme hallitsemaan informaatiotulvaa uskomusjärjestelmäämme rakentamillamme valmiilla todellisuusmalleilla. Jos uskomme, että maailma on uhkaava, haemme aktiivisesti uskomustamme vahvistavia merkkejä ja jos havaito on epävarma, tulkitsemme sen kotiin päin vetäen. Jos puolestaan uskomme, että maailma on iloinen ja ystävällinen paikka, kiinnitämme huomiomme jälleen uskomuksiemme mukaisiin asioihin. Ja epävarmoissa havannoissa jälleen kotiin päin. Tästä seuraa se, että kun kaksi ihmistä kävelee rinnakkain korttelin verran, kumpikin kerää matkalta runsaasti todisteita uskomuksilleen ja kokee sama kadunpätkän aivan eritavoin.
 
Kumpikaan ihminen ei ole paha tai väärässä. Jokainen joutuu valitsemaan suhtautumisensa maailmaan ja valitettavasti tämä ei juuri koskaan tapahdu tietoisesti. Se muokkautuu satunnaisten kokemusten myötä.
 
Miten tämä liittyy rakkauteen? Tässä on viisasta tukeutua vanhoihin kulttuurisiin kertomuksiin ja menneen ajan viisaisiin, jotka ovat asian kanssa askaroineet. He ovat havainneet, että todellisuudessa vaikuttasi vaikuttavan taustalla suuri elämän positiivinen virta. Voima, joka vie elämää eteenpäin, elämän kiertokulun mukaan. Tämä voima on myötätuntoinen rakkaus, joka luovuttaa energiaa kaikelle, joka siihen liittyy. Tämä rakkaus ei ole omistavaa eikä itsekästä, se on lohdullinen energia, joka vahvistaa ja kannattelee. Se näyttää meille lohdullisen osamme ikuisuuden virrassa. Me kohtaamme tämän voiman toisten olentojen kautta, kun asetumme rakkauteen. Kun kohtaamme maallisen rakkauden, tämä voima välähtelee siinä mukana, mutta tämä voima ei ole rajoittunut vain yhteen olentoon. Onnellinen parisuhde on se, jossa molemmat ovat tässä universaalissa rakkaudessa ilman, että rajaavat takkautensa toistensa yksinoikeudeksi. Toki uskollisuus ja käytännön parisuhdekuviot asettavat omat rajansa, mutta rakkautta ei saa rajoittaa. Uskon, että pari ollessaan rajoittamattomassa rakkaudessa on luonnostaan uskollinen toisilleen. Tämä siksi, että rakkaudessa oleminen on samalla ehdotonta totuudessa olemista.
 
Miksi tämä ei sitten ole luonnollista? Koska tämä rakkaus on tietynlaista myötätuntoista energiaa, se hylkii tiettyjä toisen varauksen omaavia energioita. Kun kosminen rakkaus on kokonaisvaltaista ajan ylittävää energiaa, tiukasti aikaan ja atomeihin sijoitettu ja omistamiseksi kutistettu himo vie meidät rakkuden ulottumattomiin. Kun kosmisessa rakkaudessa oleminen on rakkauden metsän katsomista ja aistimista kukkulalta, rakastaminen on puiden juurella samoamista.
 
Samoin pelko ja egosta kumpuavat negatiiviset tunteet hylkivät rakkautta. Paradoksi on siinä, että ottaessamme vaihtuvat tunteemme todellisuutena, purjehdimme niiden riepoteltavina emmekä itse päätä missä haluamme olla. Jos haluamme olla rakkaudessa, me pääsemme sinne kun pidättäydymme tunnevampyyreiltä ja osoitamme vahvuutemme rakkaudessa. Tässä arkinen maailman katsomisen laadullisuus näyttää karvansa.
 
Tämä ei taas tarkoita tunteiden hylkäämistä. Ei, otamme edelleen niiden viestiti vastaan ja prosessoimme edelleen rakkauden valossa. Kun olemme kääntäneet elämämme rakkauden polulle, vedämme puoleemme enemmän samaa enegiaa. Huomaamme kauneuden ympärillämme ja myös epäkohdat, joihin voimme vaikuttaa. Ja kun toimimme rakkaudessa, meillä on suurempi mahdollisuus löytää myös ihmissuhde, joka saa voimansa tästä loputtomasta lähteestä.
 
Vapaa valinta, milläs energialla jatketaan?

perjantai, 3. marraskuu 2017

Miten Minä kasvaa?

Identiteetin kehittyminen on huomattavan sivuun jäänyt aihe niin henkisissä piireissä kun tiedeympyröissäkin. Toki siitä teorioita kehitetään, mutta kokonaiskuva piirtyy varsin heikosti joidenkin tarkemmin rajattujen tutkimusten takaa.

Kriittinen teoria pitää kultturisten kuluttajuuspohjaisten toimintamallien vaikutusta yksilöön haitallisena, opimme ostamaan ja myymään palveluksia ja asioita, niinpä sosiaalinen vuorovaikutuksemmekin alkaa noudattaa samoja malleja. Minästä tulee yksikkö, joka lähestyy toista vain kaupanteon merkeissä. Samalla toinen menettää vertaisuutensa ja siitä tulee kilpailija, joka pyrkii hyötymään kaupoista.
 
Kriittinen teoria huomaa kapitalistisen kulttuurimekanismin heikkoudet, mutta epäonnistuu vaihtoehdon tarjoamisessa. Sen mielestä vain itseilmaisun kehittäminen ja kapinallisuus on ratkaisu sosialistisen talousjärjestelmän ohella. Teoria unohtaa lähimmäisen, veljeydestä tulee tasapäistä individualismia. "Musta tuntuu" nousee arvoonsa, yli todennettavissa olevan todellisuuden.
 
Kriittistä teoriaa pelastettiin jakamalla todellisuus erilakisiin lohkoihin. Fyysisen todellisuuden ilmiöt ovat todennettavissa, on mahdollista löytää niistä totuus, joskin tuo totuus elää tiedon lisääntymisen mukaan. Sosiaalinen todellisuus puolestaan on yksilöiden jakama todellisuuskuva joka taas elää uskomusten, sopimusten ja muotien mukaan. Se on totta  niiden kesken, jotka jakavat saman käsityksen. Yksilön sisäinen todellisuus taas rakentuu edellämainittujen kehikossa, mutta sinne valikoituu oman, jotenkin muodostuneen, todellisuuskuvan mukaisia asioita. Sisäisessä maailmassa on tietomme, taitomme ja uskomuksemme ja tunnemaailmamme. Tuo tunnemaailma jakautuu usealle eri tasolle, reaktiivinen vastaa tosielämän tilanteisiin, sosiaalinen suhteuttaa meitä toisiimme ja sisäinen pyörii pään sisäisen dialogin parissa. Lisäksi on korkeammat tunnetasot, jotka ovat aistimemme henkisellä tasolla. Tosin nuo tasot edellyttävät ihmiskunnan, tai oikeammin luomakunnan veljeyden tunnustamista ja sinne ei egon itsekkäillä vaatimuksilla ole mitään asiaa. (Nämä korkeammat tunnetasot ovat oma lisäykseni)
 
Kuitenkin ihminen on uskomusolento. Kenenkään kapasiteetti ei riitä kaiken informaation perkaamiseen, siksi joudumme ottamaan uskomusjärjestelmäämme suuria palasia ympäriltämme kritiikittä, jotta saamme jotakuinkin harsittua identiteetin, joka kykenee toimimaan. Onnellisessa tapauksessa yksilön ympäristö pystyy tarjoamaan hyvin toimivia uskomuspalikoita, joiden varassa toimiminen on hyvinkin mahdollista.  Usea uskonto ja joku tieteellinen teoriakin on huomannut, kuinka tärkeää on aito vertaiskohtaaminen. Voimme luottamuksessa laskeutua toisen kanssa avaamaan sisimpämme mysteeripankkia. Tätä kautta pääsemme rakentamaan identiteettiämme vankalta pohjalta. Tämän kohtaamisen malli ja tila sille alkaa nykyajassa olla jo harvinaista. Joissain piireissä asia siirtyy luonnostaa, joissain piireissä sitä ei olla löydettykään. Tuon sisäisen mysteeripankin penkominen yhdessä tulisi olla rakentavaa, positiivisesti virittynyttä. Liian helposti "avautuminen" luiskahtaa empatian kerjäämiseksi, jolloin se helpottaa egoa, mutta ei liitä kasvavaa minuutta elämän virtaan.
 
Kulttuuri siis tarjoaa varsin dynaamista, hyvien kauppojen toimintamallia. Siihen kuuluu etujen maksimointi. Eettisyys taas rajautuu lakien noudattamiseen. Minuuden kasvulle tämä ei anna mitään hyvää. Oikeasti joudumme peruuttamaan perustasolle, samalle viivalle. Tee vain sitä, mitä itsekkin toivot saavasi. Tietäen, että jokaisen uskomusjärjestelmä sanoittaa todellisuudet omin sanoin, on kuunneltava ymmärtäen. On pidättäydyttävä hyvästä läpästä, pidättäydyttävä käyttämästä mitää luottamuksellista toista vastaan. On nähtävä toinen samaa kilvoittelua käyvänä, ehkä hieman eri kohdassa. Kun jaat kilvoittelusi, saat vertaiskokemuksen etkä enää ole yksin.
 
Persoonallinen minuutesi kasvaa näissä yhteyden kokemuksissa. Tiedät, että et ole egosi, tunteesi, järkesi etkä kehosi. Olet kokonaisuus, jota viljelet ja kasvatat kohti hyvää, jonka tunnet.
 
Henkisessä kirjallisuudessa kehoitetaan usein hiljentymään. Kyllä, kaikkien tulee osata hiljentyä, mutta kaikkien kuuluu myös osata  kiihdyttää ja ponnistella. Ihminen on kokonaisolento, joka kasvaa ja toimii kolmella tasolla. Joka tasolla on oma hyvänsaä, oma optimaalisuus ja ne kaikki eivät voi toteutua yhtä aikaa. Kehollisuuden kuuluu kyetä hyviin suorituksiin ja kehoa tulee vahvistaa. Toisaalta kehon kuuluu osata rauhoittua. Sosiaalinen todellisuus toimii dynaamisesti kun harjoittelemme ja toisaalta kykenemme hienoon dialogiin, kun rauhoitamme mielemme. Sisäinen todellisuus harjaantuu havaitsemaan tarvitsemiamme tasoja, kun tulemme tietoisiksi ja päästämme irti pakkomielteistämme ja tunnemyllyn orjuudesta. Luovuutemme lisääntyy kun annamme sisäiselle tilaa. Tämä koko kenttä on pelitilaamme ja se on otettava haltuun ja käyttöön. Yksipuolistuminen on uhka koko järjestelmälle. Samalla se luo rasitusvammoja. Aikaa tulisi varata kaikkien janojen päiden venyttelyyn.
 
Jos elät, niinkuin kulttuuri opastaa, olet vain kuluttaja. Et päse kasvattamaan persoonallista minuutta tietoisesti. Olet yhteiskunnan reaktiivinen osanen, selviydyt elämästä jotenkin, mutta vain yhteyden korvikkeiden avulla. Joudut herättämään itsesi ja astumaan kulttuurin valtapolulta syrjään, jos haluat muuta. Aito yhteys sen sijaan poistaa atomistisen yksinäisyyden, olet ainutlaatuinen yksilö, mutta menossa mukana muiden ainutlaatuisten kanssa. Näet, että on lukuisia polkuja, osa menee lähellä omaasi, osa risteilee kauempana ja menee eri suuntaan. Osaat tukeutua niihin, joiden polku on lähempänä omaasi. Ja osaat kunnioitaa niitä, jotka menevat eri suuntaan.
 
Vapaa tahto, syteen tai saveen.
 

tiistai, 10. lokakuu 2017

Seikkailua ja leireilyä

Jos tekisin aina vaan sitä mikä tuntuu parhaalta ratkaisulta, olisin hyvin rajoittunut ihminen. Turvalliselta tuntuva alue on ihmisellä aina sen kokoinen, mitä oman kokemuksen aikana on ehtinyt kartoittamaan. Kaikki sen ulkopuolella on epävarmaa, outoa ja sen logiikka ei ole aivan selvää. On persoonallisuudesta kiinni otammeko sen kiinnostavana tutkimusmatkana vai kauhistuttavana matkana kummitusjunassa.

 
Turvallinen alueemme koostuu siis valloittamistamme alueista. Valloituskykymme taas riippuu siitä, kuinka valloittamiseen suhtaudumme. Voimme olla seikkailuhenkisiä, voimme olla aktiivisen rationaalisia, tai voimme olla kaikin voimin vastaan haraavia, vaikka elämä edellyttäisi jonkun alueen haltuunottoa. Tuosta näkökulmastamme riippuen elämä on seikkailu, matka tai keskitysleiri, jossa omat pelot kiteytyvät ulkoisten hahmojen päälle vartijan univormuiksi.
 
Samoin kohtaamamme ihmiset tarttuvat ideoihimme elonpiirin laajentamisesta omien malliensa mukaan. Seikkailija rynnistää pää edellä tuntemattomaan, matkailijan kanssa tuumaillaan sopiva tapa edetä uuteen, hieman etukäteen mahdollisiin vastaantulijoihin varautuen ja keskitysleireilijä on jalat tanassa, eikä tahdo hievahtaakkaan.
 
Elonpiirin turvallisen alueen ulkopuolen paradoksi on se, että sen logiikka ei välttämättä vastaa yhtään omia ennakko-odotuksia. Uuden alueen voi arvioida vasta, kun on sen sisällä. Loppupäätelmä voi olla hyvin erilainen, mitä oli ennakko oletus. Loppupäätelmä voi olla paljon parempi tai paljon huonompi. Yleensä suurimmat oivallusten lähteet löytyvät aivan odottamattomista paikoista. Niiden uudet näkökulmat valaisevat ja ehkä jopa muuttavat vanhojen tunnettujen alueiden tulkintoja.
 
Kuinka voisi kehittää turvallisen alueen laajennuskykyäni? Oman, sattumoisin kehittyneen, reagontitavan systemaattinen kääntäminen toivottuun suuntaan on aivan mahdollista. Ihanteet ovat tuolloin tärkeät ja tavat ja tottumukset niitä konnia, joihin pitää suhtautua kriittisesti. Kun tapaat ihmisen, joka mielestäsi kohtaa asiat hienosti, ala ottaa mallia. Muista, että uusi on outoa ja vaatii toistoa, toistoa, toistoa, ennenkun alkaa tuntua edes vähän luontevalle. Toiminnan logiikan ja tavoitteen tiedostaminen motivoi jatkamaan. On tärkeää tiedostaa myös laajemmin suunnat, mihin haluaa edetä. Ei ole tarkoituksenmukaista laajentaa turvallista aluetta sattumanvaraisesti tai mielivaltaisesti, kaikki suunnat eivät ole omalle persoonalle tarkoituksenmukaisia, ne vievät vain turhaan energiaa.
 
Turvallisen alueen laajentamiseen on luonnollisin keino hyödyntää kanssaihmisiä, jotka jo omassa elämässään ovat alueella, jonne haluamme edetä. Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta minäite-asenteella. Jokainen antaa oman näkemyksensä tuosta uudesta alueestamme ja kun olemme oppineet perustan, voimme alkaa värittää sitä mieleiseksemme. Kun sosialisaatio toimii oikein, laajennamme näin kanssihmisten kanssa omaa aluettamme spontaanisti ja luontevasti edes tiedostamattamme asiaa. Jos taas perusluottamus on vaurioitunut, emme pysty luottamaan kanssaihmisiin emmekä näinollen pysty myöskään laajentamaan turvallista aluettamme luontevasti. Jäämme oman omavoimaisuutemme ansaan emmekä näe toisten auttavia käsiä, sisäinen todellisuutemme muuttaa auttavat kädet nyrkeiksi.
 
Tuossa draamassa piilee toinen paradoksi. Soisalisaation positiivisessa kierteessä olevat pyrkivät kyllä ottamaan mukaan kanssaihmisiä, joiden kanssa ovat tekemisissä. Pieniä kädenojennuksia asitetään aina tilaisuuden tullen. Sisäiseen keskitysleiriin sulkeutuneet tulkitsevat kädenojennukset omalla tavallaan, niistä tulee uhkauksia. Ulkoiset avuntarjoukset eivät siis auta kun ongelma on toisella todellisuuden tasolla, sisäisessä todellisuudessa. Avaimet keskitysleirin lukkoihin eivät ole auttajilla, ne ovat uhrin omassa takataskussa. Tilannetta kärjistää myös se, että tarjottuun osallisuuteen vastataan uhkakuvan mukaisesti, vastahyökkäyksellä. Auttajalta tarvitaan pitkää pinnaa ja tietoisuutta että kiinnostaa tarjota apua useamman kerran.
 
Mutta kuten sanoin, opittu malli on historian tarjoilema, nyt-hetkestä eteenpäin historia on menneisyytä ja jokainen päättää itse miten paljon sitä haluaa monistaa jatkossakin. Ulkoisessa todellisuudessa ja sosiaalisessa todellisuudessa ovat kaikki tasot olemassa ja odottamassa mihin haluamme solahtaa mukaan. Oma päämme on oma asiamme, mutta jonka tekoisita saamme hedelmät korjata. Joudumme valitsemaan onko elämämme seikkailu, matka vai keskitysleiri. Muut joutuvat sopeutumaan päätökseemme ja ratkaisemaan miten paljon haluavat elämästä jakaa  valitsemani todellisuuden muodon kanssa. Onneksi suuntaa voi aina kääntää.
 
Tässä kuhtaa on hyvä sukeltaa syyllistamisen ja uhriutumisen tematiikkaan. Jos en olisi tiettyjä asioita suostunut tekemään elämässäni, en olisi oppinut suurta määrää elämääni avartavia asioita. Jos olisin silloin jättänyt asiat tekemättä ja käpertynyt mukavauusalueelleni ja jälkikäteen joku olisi sanonut, että olisit tehnyt niin, niin olisit oppinut jotain. En siis olisi oppinut asioita ja olisin katkera. Lisäksi ulkopuolelta johku rohkenee sanoa, että olisi pitänyt toimia toisin. Olisin siis kokenut syyllistämistä. Ja olisin voinut uhriutua. En osaa jotain kaipaamaani asiaa ja vielä minua syyllistetään.
 
Vaan kun meni toisin. Jouduin tilanteisiin. jossa opin tärkeitä asioita. Nyt kun osaan asian, jos jaan sen elämänkokemuksena jollekkin joka ei vielä sitä hallitse, keskitysleirimieli tulkitsee sen ylimielisyytenä, syyllistämisenä ja jyräämisenä. Jonkinlainen autentisen muuttumattoman minuuden malli on vallalla, ihmiset koetaan valmiina laatikoina, joilla on kaikki ominaisuudet valmiina. Joillakin kaikki hyvät ja joillain huonot. Ei nähdä jatkuvaa kehityksen ja muutoksen virtaa, jossa omat ponnistukset ja oivallukset muokkaavat suuntaa jatkuvasti. Ja sitä, että olemme jaetulla matkalla ja ne, jotka osaavat turvata toisiin ja kohdata tasavertaisina, selviävät helpommalla. Voimme oppia kollektiivisesti jakamalla asioita kaikilla todellisuuden tasoilla, konkretiassa, sosiaalisessa ja sisäisessä.