lauantai, 9. kesäkuu 2018

Ihmisten suhteet ja minä

Millainen on hyvä ihmissuhde? 

Ihmissuhteessa on kaksi osaa ja kun nämä ovat avautuneet suhteelle, väliin muodostuu yhteinen kolmas. Tämä tapahtuu henkisellä tasolla,vasta tämän maagisen hetken jälkeen yhteys alkaa valua sanalliselle sosiaaliselle tasolle, jonne se yhdessä sanoitetaan ja myöhemmin tehdään lihaksi konkreettiselle tasolle.
Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, tuolle kohtaamiselle on tarkat reunaehdot. Kummankin on avauduttava vertaisuudelle ja mahdollisuudelle nähdä maailma toisen silmin, ilman omaa ennakko-odotusta. Pintatunteiden on pysyttävä loitolla, on antauduttava suuremmalle myötätunnnolle ja rakkaudelle. Elämän tarinoiden, uskomusten, ajan ja paikan on annettava liueta ikuiseen nyt-hetkeen. Halu käyttää ja kokea karkoittaa kohtaamisen, on vain uskallettava olla.
Näiden hetkien välähdykset näyttävät todellisuutta oman pienen uskomusrakenteen ulkopuolelta, kaikkien niiden häkkien yläpuolelta, joilla yritämme pitää itsemme koossa. Kun meillä on vertaiskumppani, jaamme välähdyksemme ja voimme tulkita sitä luotettavammin, niin että siitä ei tule yhä uusi uskomusrakenteemme häkki. Nämä aidot kohtaamiset ovat inhimillisen kasvumme superfoodia, ilman näitä kasvumme ei tapahdu koko olemuksessa, vaan pelkästään ulkoisessa, sosiaalisessa tai egovetoisessa minässämme. Ilman näitä, meistä tulee epämuodostuneita ja epätasapainoisia ihmisen alkioita.
 
Hyvä ihmissuhde perustuu siis aina aidolle kohtaamiselle. Vaikka kosminen rakkaus on silloin läsnä, kohtaamiset voivat tapahtua kenen tahansa kanssa. Ja niin niiden kuuluisikin tapahtua. Koska näin muodostamme aidon yhteisön. Sitäkään ei ole ilman kohtaamista. Koska kohtaamiset ovat vakuuttavia ja voivat syttyä spontaanisti, voimme kuvitella arjessa, että kokemamme kohtaaminen johtuu toisen ihmisen ainutlaatuisuudesta, siitä, että hän on minulle jotain erityistä, voimme päätyä parisuhteeseen väärillä perusteilla. Toki jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja ainutlaatuinen minulle, mutta parisuhteeseen kannataa laittaa muitakin kriteerejä, kun aidon kohtaamisen mystinen välähdys.
 
Kun olemme oppineet kohtaamisen nöyrän taidon, on opeteltava metapuhe, puhe, jolla sanattomia välähdyksiä haravoidaan haurailla sanoilla kasaan toisen kanssa. Siinä vanha minuutemme on kovilla, koska sen uskomusrakenteita ja itse olemassaolon perusteita heilutellaan. Itsekuri, jolla pidämme mielen villit hevoset suitsissa, on tuolloin vahva hyve. Olemme herkillä alueilla, haavoittuvina toisen vertaisen kanssa. Tässä tarvitsemme uskoa. Uskoa ja halua kiinnittyä hyvään, eettisesti puhtaaseen koko olemuksellamme. Epäily tai pelko vetävät perässään harmaan usvan, joka peittää kaiken, jos sille antaa yhtään tilaa.
 
Kun osaamme olla yhteydessä ja sanoittaa sanatonta, on lihaksi tekemisen vuoro. Olemme saaneet uusia näkymiä yli mekanististen tosiasioiden maailman, sosiaalisen maailman ja pintatunteiden egon maailman. Nyt kykenemme rakentamaan niihin toimivampia rakenteita. Opimme sisäisesti suhtautumaan rakentavammin ja luovemmin, opimme toimimaan keskenämme kitkattomamminn ja keskittyen merkityksellisiin asioihin, voimme muokata ympäristöämme konaisuuden kannalta parempaan suuntaan.
 
Olemme oppineet yhteyden kautta kuinka löydämme polun kasvaa täyteen ihmisyyteen, täyteen yhteisöllisyyteen ja toisasioiden maailman toimivaksi tekijäksi.
 
Kun tämä kaikki on mahdollista, miksi tyytyä korvikkeisiin ja pelon maailman tarinoihin?
 
 

perjantai, 8. kesäkuu 2018

Hyvää päin

Kuinka sattumanvarainen elämämme ja minuutemme onkaan. Inhimilisinä olentoina meillä on lopulta vähän todellisia tarpeita. Biologisen syö - selviydy - lisäänny, evoluution ohjenuoran lisäksi meillä on sosiaalinen tarvekartasto. Tarvitsemme hyväksyntää, rakkautta ja tarkoitusta. Lisäksi sisäinen minuutemme kaipaa edellisten jäsentämisen ja hallinnan lisäksi henkistä tasapainoa, jota usein etsitään hengellisyydestä, sekä kokonaisvaltaista näkemystä elämän suunnasta.

Toimimme siis kolmella tasolla. Kullakin on oma järjestyksensä ja myös heijasteensa toisille tasoille. Tasot hienonevat fyysisestä sosiaalisen kautta sisäiseen. Yleensä myös ylempi taso vaikuttaa alempaan, harvemmin päinvastoin. Tosin sisäinen maailma on myös hyvin laaja ja sieltäkin löytyy ansoja ja loukkoja, jotka eivät ole mitenkään jaloja. Vasta harjaantumisen myötä avautuu vahvempia ja korkeampia tietoisuuksia.

Jokainen meistä elää omanlaisessa fyysisessä tilassa ja tilanteessa. Sen laatuun vaikuttavat ikä, sukupuoli, varallisuus ja asuinpaikka. Samoin elämme omanlaisessa sosiaalisessa tilassa ja tilanteesse. Siihen vaikuttavat perhe, lähipiiri, asuinpaikan piiri ja toiminnan piiri. Yleensä olemme kasvaneet noissa piireissä ja olemme osin noiden piirien tuote.

Sisäinen todellisuutemme kehittyy kasvumme myötä. Vauvan perustarpeet ovat ensimmäiset kouluttajamme, millä toimenpiteillä saavutamme minkäkinlaisia vaikutuksia toisilta ihmisiltä? Riittääkö, että ilmaisemme kevyesti, että nyt on nälkä tai että vaippa on täynnä? Vai pitääkö pitää kunnon rähinä, että saamme huomiota?

Valitettavasti kulttuurimme on muodostunut aikojen saatossa niin ongelma- ja järjestelmäkeskeiseksi, että todellisille tarpeille, laadukkaalle sosiaaliselle elämälle saati sisäiselle elämälle ei ole aikaa. Kun emme saa huolehdittua näistä, pyrimme kompensoimaan tyhjyyden kulttuurin markkinoimilla korvikkeilla. Tämä taas lisää työnteon tarvetta ja syö aikaamme vielä niukemmaksi.

Luonnollinen sosiaalinen elämä on kunnioittavaa, ymmärryshakuista, rakkaudellista ja kannustavaa. Se sallii erimielisyyden, erilaisuuden ja autonomian. Järjestelmäkeskeinen ajattelu tuo noiden tilalle kilpailun, eriarvoisuuden, epäluottamuksen ja pelon. Se ei ole luonnollista ja kannattelevaa, vaan se perustuu voittamiseen ja altistaa häviölle.

Samoin on sisäisen todellisuuden laita. Tarvitsemme uskoa hyvään, jotta toimisimme hyvän kanssa. Jos toimimme pelosta ja kilpailusta, havannoimme niitä elementtejä ja toimimme niiden perusteella. Kun uskomme hyvään ja altistumme samanlaisuuden kokemukselle sosiaalisessa maailmassa, emme ole enää yksin muita vastaan. Olemme samalla puolella haasteita ja seikkailuita kohtaamassa. Kun sisäinen todellisuutemme säätyy kohtaamisen valmiuteen, se elävöittää sosiaalisen todellisuuden. Tosin sosiaalinen todellisuus muodostuu yksilöistä, joista taas muodostuu yhteisöjä ja suurempia kokonaisuuksia. Sosiaalinen todellisuutemme kehittyy, kun olemme vuorovaikutuksessa toisten samalla tavalla virittyneiden kanssa. Se ei kehity pelossa ja kilpailussa elävien kanssa. Kuka tahansa voi kehittyä, se on ihmisyytemme lupaus. Samoin on kehittymisestä kieltäytyminen. Valintamme on päättää, minne suuntaan kuljemme. Emme saa raahata muita mukanamme, mutta käsikkäin kulkeminen, kummankin tahdosta, on sitä kauneinta kasvamista.

Usein voimme tuntea elämässä umpikujia, tuntea perimäistä erilaisuutta toisten kanssa. Tuntuu, että joutuu muuttumaan väärään suuntaan, että tulee hyväksytyksi. Mutta se ei ole oikea ratkaisu. On jatkettava etsimistä, on niitä, jotka haluavat kulkea samaan suuntaan, joiden kanssa muutokset sisältävät sydämmen liikahduksia; tätä olen etsinyt. Meille oikeita ihmisiä ei ole vaan yhtä, niitä on loputtomasti, mutta he ovat piilossa omassa epävarmuudessaan, aivan kuten sinäkin.

Elämässä on erehdyksiä ja vastoinkäymisiä. Oikea polku ei niitä poista, mutta lähellä olevat kanssakulkijat pystyvät näyttämään meille laajemman kuvan, lisäämään ymmärrystämme ja samalla tukemaan meitä. Me kasvamme vahvemmiksi yksilöiksi yhdessä. Emme ole enää uhreja, vaan oman elämämme kippareita. Pystymme sanomaan ei pelolle ja kielteisyydelle, pystymme olemaan vahvoja rakkaudessa koko elämää kohtaan.

 

lauantai, 31. maaliskuu 2018

Sisällä ja ulkona

Ihmiskunnan suurin ongelma on yhä edelleen sisäisen maailman jäsentymättömyys. Kun emme ymmärrä itseämme,emme ymmärrä muitakaan. Pidämme omaa, kokemustemme ja havaintojemme mukaan kasaantunutta todellisuus ja uskomuskuvaa todellisuutena, jonka kaikki jakavat. Kun toiset kuitenkin elävät oman uskomushäkin sisällä, ei todellisuudet kohtaa. Omaksumamme kyynisyysasteen mukaan tulkitsemme toisia, ovatko he vihamielisiä, outoja tai vaan erilaisia. Jos oma tietoisuus kehittyy ja vahvistuu, oppii näkemään monimuotoisuuden ja kielellisen uskomuskehikon läpi, sitä myötämielisemmin voimme suhtautua toisiin ja erillaisuuteen. Toisaalta jos erilaisuus on vihamielistä, vähintä mitä voimme tehdä, on se, että pidättäydymme itse vihamielisyydestä ja pyrimme vastaamaan vain niihin hetkiin, jolloin mahdollisuus hyvään on olemassa. 

 
On hyvä erotella myös se, milloin toiset pyrkivät hyvään oman uskomusjärjestelmän mukaan toimien siitä, milloin toisten pyrkimykset ovat negatiivisia, pelon, vihan tai kateuden pohjalta kumpuavia. Silloin hyvän ja pahan rajat muuttuvat. Oikeisto ja vasemmistoradikaali pyrkivät tekemään maailmasta oman uskomusjärjestelmänsä mukaan paremman, poistaa kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisuuden. Keinot usein aiheuttavat kuitenkin paljon vahinkoa ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ajatusjärjestelmän ulkopuolisissa.
 
Sama maailmojen kohtaamattomuus helposti tapahtuu perheiden sisälläkin. Jos emme tunnista toisen pyrkimystä hyvään, toisesta tulee vieras, outo ja sanktioidemme kohde. Kun tulkintakehys ei ole ymmärtäävä vaan erilaisuuden outoutta korostava, havainnot ja tulkintakehys alkavat ruokkia toisiaan. Toinen tulkitaan itsekkääksi ja itsestä tulee marttyyri. Ja tämä on tunnepuolen ilmiö. Tunne ei osaa laskea eikä tunne logiikkaa, se vahvistaa havaintoa, jota haluamme ruokkia. Esimerkiksi jos kumppani on siivonnut taloa kolme tuntia ja osallistumme itse siivoamisen viimeiset viisitoista minuuttia, tunne havaitsee sen, että olemme taas joutuneet siivoamaan. Se ei kykene vertaamaan siivoukseen käytettya aikaa. Tämä vertailu ja logiikka on otsalohkon asia, ei tunnepuolen. Jos olemme leimanneet itsemme tunneihmiseksi, syrjäytämme logiikan ja tosiasiat. Tunne on ainoastaan oma sisäinen asiamme, joka löyhästi liittyy todellisuuden tai sosiaalisen todellisuuden asioihin. Tosiasiat eivät kanna minkäänlaista tunnetta, oli kyseessä kuinka dramaattinen asia tahansa. Stoalaisuuteen kasvanut kokee eritavoin tunteensa kun henkilö, joka kokee olevansa erityisherkkä. Tunnemaailman, todellisen maailman ja järjen maailmojen suhde rakentuu elämän aikana. Kun kukin katsoo elämäänsä taaksepäin, voi tunnistaa tilanteita, jossa näiden maailmojen suhteet ovat olleet ristiriidassa ja tilane on ratkennut jonkun puolen hyväksi. Se tapaus on kasvattanut minuuden alaa ja jättänyt mallin samankaltaisten tilanteiden varalle. On väärin ajatella, että järki-ihmiset eivät kokisi tunteita. Itseasiassa he voivat kokea paljon voimakkaammin, mutta he voivat kokea tunteensa eri havaintojen perusteella. Jokainen kokee eri asiat tunteita herattävinä, joillekkin dramatiikka on vahviten reaktiivisuutta herättävää, jollekkin toiselle  elämän pienet kasvuaskeleet herkistävät tunteilemaan. Reaktiivisuus, tunteen ja järjen suhde, havaintojen ohjaaminen ovat kaikki asioita, jotka opimme, yleensä tiedostamattamme, joten otamme ne annettuina. Meillä on kuitenkin valta valita toisin, jos emme ole tyytyväisiä omaan toimintaamme.
 
Meillä on valta valita reagointimme tosiasioihin. Jos yöllä naapurista kuuluu kolinaa ja heräämme kesken uniemme, on ainakin kaksi tapaa reagoida. Voimme todeta, että kaikki on edelleen hyvin ja keskittyä makeiden unien jatkamiseen. Tai voimme harmistua, antaa aktivoivien negatiivisten tunteiden voimistua. Tällä taas on fyysisiä vaikutuksia, jotka hankaloittavat unen jatkamista.
Reagointitavan harkinta on usein unohdettu mahdollisuus. Yleensä keskitymme olosuhteiden muuttamiseen. Lisäämme äänieristystä, käytämme korvatulppia, lisäämme kilpavarustelua häiriöitä vastaan sen sijaan, että kehittäisimme toleranssia häiriöitä vastaan. Yleensä kilpavarustelu on tuomittu hävittäväksi. Herkkyytemme häiriöihin lisääntyy, koska itse häiriö ei ole se ongelma, vaan se, että reagoimme asioihin haitallisesti tai epätarkoituksenmukaisesti. Kun omaamme tuon reagointitavan, häiriöksi valikoituu aina uusi tekijä, jos edellinen saadaan minimoitua.
 
Kuinka tämän itse opin? Muistan, että armeijassa oli oivalluksen kulminaatiopiste. Siellä toiminta oli leireillä varsin kuormittavaa fyysisesti ja henkisesti. Painetta ja stressi-informaatiota tulvi koko ajan. Oli tehtävä päätös, miten selviän? Oli otettava vastuu omasta selviämisestä. Oli otettava lepoaika aina, kun siihen oli mahdollisuus. Tulkittava tilanteet, tehtävä selväksi, milloin on otettava lepoaika. Kun oli tilaisuus levätä, ei haitannut meteli, se, että nukkumapatjana oli polkupyörä tarktorin lavalla, ei puheensorina, ei auringonpaiste. Oli päätös, nyt saan levätä siihen saakka, kunnes vaaditaan seuraavan kerran aktiivisuutta. Sama tietoisuuden päätös luvalle levätä, turvallisuuden valinta, mielen pitäminen lepomoodilla huolimatta häiriöistä, on säilynyt opittuna jatkossakin. Toki välillä asiat eivät suju ja tyyneys häiriintyy, joutuu itseään muistuttamaan valinnan vastuustaan.
 
Tavallaanhan tässä on mukana myös tietoisuuden selviytymisstrategiakin. Onko luottamusta kurotella mahdollisuuksia, valita hyvin huomisen suunnat vai viekö tietoisuuden huomion pienet kivet kengissä? Kummallako strategialla saan paremmin huomiota ja kanssaihmisten tietoisuutta itselleni? Identiteettimme kokoontuu vuorovaikutuksen kautta, olemme laumasieluja, vaikka itse vetäisimme rajaa yhteisön suuntaan. Se yhteisö vaikuttaa joka tapauksessa valintoihimme, joko niin, että haluamme harmoniaan yhteisön kanssa tai haluamme osoittaa itseytemme vastustamalla yhteisöä.
 
Jälleen taustalla vaikuttaa aidon dialogisen vuorovaikutuksen määrä elämässämme. Jos meillä on riittävän syviä dialogisia suhteita, jotka kiinnittävät meidät sosiaaliseen todellisuuteen, auttavat näkemään objektiivistä todellisuutta ja tuovat rauhan sisäiseen todellisuuteemme, meillä ei ole tarvetta täyttää sisäistä tyhjiötämme kilpailulla, pakkomielteillä ja toisten kustannuksella. Voimme aidosti kantaa muita hetkittäin, kun tunnemme olevamme kannettuja aitojen dialogisten suhteiden voimalla. Meillä ei ole enää tarvetta antaa asioiden vain tapahtua eikä ole tarvetta puuttua asioihin Buberin sanoin. Meillä on valta ja vastuu hyvätä elämästä, emme sysää sitä ulkopuolellemme. Mutta kuinka helppoa onkaan seurata kulttuureidemme onnellisuusmyyttejä kulutuksen kautta, vaikka se onkin luonnostaan  aitoa dialogia hylkivää, kilpailuun, pintaan ja pelkoon nojaavaa. Kun oma kehitys menee eteenpäin, kulttuurin vääristymät eivät pidä otteessaan, vaan pystymme toimimaan kulttuurin sisällä omilla energioilla ja valaisemaan kulttuuria sisältäpäin. 
 
Ajatus harhautui alkuperäisestä siäisen maailman jäsenymättömyydestä. Tavallaa kaikki siihen viittaa, mutta ajatus taisi hukkua pieniin siivuihin kokonaisuuden jäädessä jäsentymättömäksi. 
Mutta, parempaa kohti, keskitytään hyvän vahvistamiseen. Pidättäydytään harmaan viettelevyydestä ja mustan lupauksilta. Mutta tarvitsemme toisiamme, toistemme kautta pääsemme irti kahlitsevista tarinoista vapaaseen todellisuuteen ja tietoisuuteen.
 
Minuuden jäsentymisessä on otettava huomioon monia eritasoisia seikoja. Ensinäkin elämme kolmessa todellisuudessa, jossa kussakin on omat hyvän ja huonon ideaalit. On tosiasioiden maailma, joka kattaa fyysiset ilmiöt. Toiseksi on sosiaalinen maailma, joka toimii ihmistenvälisten suhteiden ja sopimusten sekä jaettujen tarinoiden ja uskomusjörjestelmien tasolla. Kolmanneksi on sisäinen maailmamme, joka koostuu tunteistamme, järjestämme, uskomuksistamme ja ehdollistumisistamme. Sisäisessä maailmassa on useita ristiriitaisia järjestelmiä, joiden keskinäinen kampailu vaikuttaa ratkaisevasti minuuden muodostumiseen. Klassiset järjen ja tunteen kamppailut, itsekkään minuuden ja yhteyttä kaipaavan minuuden kamppailut, toimijan ja uhrin vääntö kunin myös lukuisia muita. Jos ympäristömme toimii jotakuinkin tasapainoisesti ilman minkään vakavan yksipuolistumisen aiheuttamaa vääristymää, on kelppoa kasvaa itsekin tasapainoiseksi, toimivaksi ja tuntevaksi yksilöksi. Varsinkin jos aito dialogisuus on luontevasti läsnä arjessa, meillä on ystäviä, joiden kanssa pääsemme turvallisesti penkomaan oman olemassaolon kysymyksiä. Ilman tätä jaettua ihmisyyden kokemusta, juutumme vain oman sisäisen todellisuuden uskomusviidakkoon, jonne eksymme. Me tarvitsemme toisiamme, jotta saamme peilin itsellemme, voimme kehittää itseämme objektiivisesti hyvään. Ilman tuota peiliä sisäinen todellisuutemme voi legitimoida mitä tahansa outouksia.
 
Tämä dialoginen suhde toimii vain luottamuksen tilassa. Muutoin se on pelkkää puhetta, joka ei pääse tarpeeksi syvälle olemassaolomme perusteisiin. Koska dialogin luonnetta ei yleisesti tunneta, helposti tyydytään kevytversiohin, jotka voivat avata näkökulmia, viihdyttää tai olla mukavaa ajankulua, mutta eivät anna meille sisäistä rauhaa. Jos en ole kokenut vuorovaikutusta, joka on lohdullista ja rauhaa antavaa, en sitä osaa kaivatakaan. Se on aarre, jota kannattaa etsiä. Valitettavan harva siihen kuitenkaan osaa kiinnittää huomiota. Lisäksi jos tällainen kokemus on joskus ollut, kiinnitämme sen helposti tiettyyn ihmiseen. Kuitenkin tämä kokemus on saavutettavissa kaikkien kanssa, kunhan olosuhteet ja viritykset ovat kunnossa. Kokemus sinänsä voi syntyä spontaanisti ja vaikka kenen kanssa. Jos kokemuksen perusteella teemme toisesta "erityisen", teemme virheen. Jokainen meistä on "erityinen", mutta se on tuo kokemus ja tietoisuuden tila, joka on arkikokemukseen nähden erityinen. Kun tiedämme, että kokemuksen saaminen on mahdollista ja sitä voi harjaannuttaa, voimme johdatella tilanteita niin, että meille avautuu noita kokemuksia useammin ja eri henkilöiden kanssa. Tällöin otamme hiljalleen vahvemman paikan ihmisten yhteisössä ja vahvistamme oman todellisemman minuuden kasvua, samalla kun autamme toisia kasvattamaan omaa persoonaansa.
 
Mitä heikommassa tilanteessa olemme arkimaailmassa, sitä heikommin helposti panostamme yhteyksiin, energia menee selviytymiseen. Kuitenkin yhteyden kautta voimme saadaa energiaa ja näkemystä, millä voimme murtaa heikon tilanmme pyörteisen suppilon, joka imee meitä pohjalle. Mitä alemmas joudumme, sen alhaisimmista energioista pyrimme ravintomme saamaan. Se on luonnollinen selviytymisreaktio.
Kuitenkin tuokin kurjuus kiinnittyy tarinaan, jonka olemme itsestämme luoneet. Sisäinen maailma on luonut vankilan, jota ulkomaailmasta tehdyt havainnot tukevat. Ja tarinamme estää havaitsemasta havaintoja, jotka eivät tue tarinaamme.Kun astumme dialogiseen tilaan, siirrymme sisäisestä rakennelmasta puoliväliin toista vastaan. Toinen auttaa meitä astumaan ulos häkistämme ja auttaa katsomaan häkkiämme neutraalimmin, toisen silmin. Näin avautuu uutta informaatiota, jolla voimme korjata tilannettamme.Toinen ei auta neuvomalla vaan nostamalla näköalapaikalle.
 
Tässä sillisalaattia pääsiäispähkinäksi. Valitettavan jäsentymätöntä, mutta muutama ideanpätkä piilotettuna massaan. 
 
 

torstai, 14. joulukuu 2017

Vaatimukset ja edellytykset

Kun kohtaamme vaatimuksia ulkopuoleltamme, jokin osa meissä kyseenalaistaa heti vaatimukset ja / tai vaatimusten esittäjän. Tuo sisäinen osamme haluaa uskoa, että olemme riittävän kyvykkäitä itse määrittämään omat vaatimuksemme ja mikäli niitä ulkoa esitetään, omaa kyvykästä minuutta arvostellaan.

 
Kuitenkin joissain tilanteissa vaaditaan asennetta, toimintaa tai jotain muuta meiltä, että suunniteltu asia voisi toteutua. Osa vaatimuksista on pelkkää traditiota, osa vaikuttaa konkreettisesti asian toimivuuteen ja osa liittyy vain sisäiseen vaikutelmaan. Harvemmin kuitenkaan osaamme jaotella vaatimuksia eri kategorioiden mukaan, koska vaatimus koetaan vain loukkaavana.
 
On kuitenkin asioita, joita edellytetään, että asia voi toteutua. On helppo huomata, että emme voi maistaa herkullista kakua, jos emme suostu avaamaan suutamme. Emme voi ajaa autolla loputtomiin, jos emme suostu maksamaan polttoaineesta. Näissä toimii selkeä kausaalisuuden laki, saadaksemme jotain, meidän on tehtävä jotain. Koska saamisen edellytykset on opittu huomaamatta, niitä ei tarvitsekkaan huomata, silti ne toimivat. Joku, joka on saanu ajaa autolla toisen huolehtiessa aina, että tankki on täynnä, voi närkästyä, kun ensikertaa pyydetään rahaa polttoaineesta. Saavutettua etua kyseenalaistetaan. Se on julmaa.
 
Sosiaalisissa suhteissa toimivat samat säännöt ja yhtälailla saavutettuina etuina. Joidenkin kesken vastavuoroisuus on luonnollista, joidenkin kesken vastavuoroisuus on kompensoitua, toinen vastaa yhdestä ja toinen toisesta asiasta, jolloin kokonaisuus on jollain lailla hyväksyttävä.
 
Vastavuoroisuus ei kuitenkaan ole nykyisin standardi. Elämme välineellisen vaihdon yhteiskunnassa. Raha on yksi korvaava vastavuoroisuuden tasaaja. Kuitekin joudumme näkemään vaivaa, joko työn muodossa, jotta saamme vaihdon välineitä, tai toimimalla konkreettisesti vastavuoroisesti. Välineellinen ja vastavuoroinen ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Joudumme arvottamaan ne henkilökohtaisesti, siihen ei ole "oikeaa" mallia. Työ voi olla todella arvokasta yhteisölle, mutta myös lähisuhteet voivat olla arvokkaita.
 
Sosiaalisessa ympäristössä omaksumme helposti persoonallisuutemme ja historiamme mukaisia rooleja. Ne eivät ole "kohtalo" vaan ainoastaan omaksumamme selviytymisstrategiamme, niiden avulla yritämme järjestää todellisuutemme toisaalta omaksuttujen ihanteiden tai mallien mukaan.
 
 Ajattele, miten hatara rakennelma kokonaisuus on, olemme itse tuulessa huojuvia uskomuksia, jonka yritämme saada pysymään koossa, havainnoimme todellisuuden informaatiotulvaa poimimalla hädissämme niitä palikoita, joita parhaiten uskomme tunnistavamme. Ja tätä kaaosta ohjaamme lapsuuden piirtämän utopian kuvan päälle, jotta olisin minä, kykenisin toimimaan todellisuudessa ja minulla olisi jonkinlainen kuva, miksi niin teen ja mihin suuntaan pyrin.
 
Tämä kaaos toimii sanallisessa ajattelussa ja tunteiden maailmassa. Mutta kuten viisaat ovat sanoneet;" jos elät menneessä, olet ahdistunut, jos elät tulevaisuudessa, olet peloissasi. Mutta jos elät nykyisyydessä, olet rauhassa." On kasvatettava minuutta, joka on tuulten yläpuolella ja joka voi rauhassa vahvana laskeutua myrskyyn ja toimia siellä, tietäen, että rauha odottaa siellä, minne se jätin.
 
Kun kasvava minuus tunnistaa konkreettisen todellisuuden mekaniikkaa, se havainnoi todellisuutta ja hakee uusia tapoja toimia. Minuus ei tuolloin toimiessaan konkretian kanssa takerru tunteiden, sosiaalisten vaatimusten tai sisäisen todellisuuden ilmiöiden vaikutuksiin. Niitä voi kuunnella, mutta tietäen, että ne ovat eri laikien alaiset, ja että konkretiaan vaikutetaan konkretialla.
 
Sosiaalinen todellisuus on yhteistoiminnan aluetta. Vaikka sisäinen todellisuutemme syöttää meille antipatioita ja sympatioita, tehtävämme on oppia toimimaan sopuisasti kaikkien kanssa. Nykyisin korostettu tunnemaailma tunkee sisäisestä todellisuudesta vahvasti sosiaaliseen maailmaan ja toisaalta välineellisyys tunkee tosiasioiden tasolta, jolloin kanssaihmisistä muodostuu helposti stereotypioita, jotka luokitellaan hyödyllisyyden ja trendien mukaan sekä tunnepohjaisina tyyppeinä, ihana, ällö ja sitä rataa.Se ei kuitenkaan ole sosiaalisen ympäristön luonteva funktio. Sosiaalinen maailma on minuuden työkalu, jossa vuorovaikutuksessa sanoitetaan todellisuutta yhteisesti ymmärrettävään muotoon. jotta konkreettiseen todellisuuteen voidaan vaikuttaa halutulla tavalla yhdessä ja yksin. Sosiaalinen maailma on avain sekä minuuden kasvamiseen että konkreettisen maailman toimintaan. Minuus ei kasva yksin, eikä yhteistyö ole mahdollista ilman sosiaalisesti jaettua ymmärrystä. Tunnekeskeinen välineellistety sosiaalinen todellisuus pitää meidät "esineinä" toisillemme, jota kauneuskulttuuri vahvistaa. Emmekä esineinä pysty vahvistamaan toisiamme saati pysty kunnolliseen yhteistoimintaan.
 
Materiaalis- tunteellinen sosiaalinen todellisuus elää kilpailun, kateuden, mustasukkaisuuden ja pelon sisäisessä todellisuudessa. Materialistunut onni kuplii ruumiin nautinnoissa, kulutuksessa ja voittamisessa. Samat onnen aiheet parisuhteissakin. Kun yksi kupla poksahtaa, toista kohti. Onnen aiheet ovat individuaaleja, vaikka niihin voi liittyä hyväksikäytettäviä ihmisiä. Materialistisen onnen rakennuspalikat ovat kuitenkin hyvin erilaiset, kun kohtaavan onnellisuuden ja rauhan rakennuspalikat.  
 
Kateus haluaa itselleen kaiken hyvän, kohtaava haluaa hyvän jakautuvan. Toisille ja itselle tasapainoisesti, tietäen, että ei itse tarvitse kaikkea.
Mustasukkainen haluaa omistaa toisen ja hallita häntä. Kieltää itseyden. Kohtaava haluaa toisen hyvää, vapautta ja iloa. Että toinen voi kasvaa vapaasti ja halutessaan kohdata vapaasti.
Pelko kutistaa pakene tai taistele tilaan, jolloin vaihtoehdot ovat aina negatiivisia. Elämässä on riskejä, mutta ne vaativat huomoita, ei pelkoa. Nämä kaikki ohjaavat valintoja, havaintoja ja omia reaktioita jompaan kumpaan suuntaan. Lisääntyneeseen kilpailun ja pelon maailmaan tai toisin valittuna kohtaamisen ja ratkaisujen maailmaan. Jos teet kilpailun mukaisia valintoja, et päästä kohtaamista lähellesi. Kilpailussa petaat oman etulyöntiasemasi huomaamattasi ja torjut vertaisuuden. Samoin jos joku lähestyy sinua kohtaavasti ja alat toimia kilpailun mukaan, kilpistyy kohtaaminen hyvin pian. Buber sanoi, että käyttämisen ja kokemisen ajatus karkoittaa yhteyden varmasti.
 
Yhteydellä on edellytykset. Jos ne haluaa täyttää, yhteys toimii, edellyttäen, että on yhteyskumppani. On vain tiedostettava omien valintojen vaikutukset ja päätettävä itse, mitä haluaa. Ympäristössämme vilisee monentasoisia mahdollisuuksia, siellä voi oikeasti valita, mikä olisi itselle parasta. Se, mihin olemme ajautuneet ei välttämättä ole se, mitä haluamme.
 

perjantai, 10. marraskuu 2017

Syvemmälle rakkauteen ja rakastamiseen

Lissää rakkaudesta.
Rakkaus tapahtuu vähintään kolmella eriluontoisella tasolla; fyysisellä tasolla huomaamme jonkun vetävyyden, viehättävyyden ja vetovoiman. Geenimme huutavat meille, että tuossa on geneettisesti potentiaalinen suvunjatkokumppani. Sosiaalisella tasolla toisen käyttäytymien, tavat ja kohteliaisuus puhuttelevat ja houkuttavat luokseen. Samoin yleinen sosiaalinen status ja "muodikkuus". Sisäisellä tasolla tulkitsemme toisen vaikutelmaa opimamme mallin tai ideaalin mukaan. Tässä piilee jälleen paradoksi; haemme tutun tunnistettavia merkkeja siitä, että toinen täyttää meille muodostuneen kumppanin ideaalikuvan kriteereitä mahdollisimman hyvin. Jos olemme kasvaneet väkivaltaisessa perhetilanteesse, kumppanikanditaatin on osoitettava väkivaltaa edeltävän epävakauden merkkejä, jotka ovat meille tuttuja ja "jotenkin liittyvät" normaaliin parisuhteeseen. Ehkä tulkitsemme ne vahvuuden, karisman ja itsevarmuuden merkkeina tai rakastamisen tunnusmerkkeinä. On muistettava, että rakkaudella ei ole universaalia yhdessä jaettua yksiselitteistä määritystä. Puhumme rakkaudesta itsestäänselvyytenä, vaikka eri ihmisille se voi olla hyvinkin erilaista. Otamme käsityksemme rakkaudesta annettuna, osaamatta kyseenalaistaa sitä.
 
Yhtälailla jokaisella mainitulla rakkauden tasolla on stereotyyppiset ihanteensa. Fyysisesti on muodikkaat ihanteet, joita lopulta harvat täyttävät poikkeuksellisen hyvin. Sosiaaliset ihannemallit vaihtelevat kulttuurittain ja pienkulttuureittainkin. Kiltteys esimerkiksi on joissain piireissä kovaa valuuttaa, joissain piireissä säälittävää heikkoutta. Samoin on väkivaltaisuuden, itsekkyyden tai vaikka urheilullisuudenkin kanssa. Tämä kulttuurinen ihannetyyppi lukuisine muunelmineen on jäänyt aika lailla fyysisen ja sisäisen ihannekuvan varjoon. Mitä paremmin itselle sopivan kumppanin haluaa, sitä useammalla tasolla on kanditaatin vastattava omia ihanteitamme. Tai itseasiassa painavimpana kumppanin valintakriteerinä ei kannata pitää fyysistä tasoa tai perinteen mukaisen "tuttuuden tunteen" mukaisen kumppanin valintaa, mikäli oman lähipiirin suhteet eivät ole näyttäneet kovin lämpöisiltä ja aidon rakkaudellisilta. Jos taas lähipiirissä suhteet ovat olleet onnistuneita, silloin voimme olettaa "tuttuuden maillin" olevan terveisiin piirteisiin kiinnittyneitä, jolloin tuolla tuttuudella vedämme oikeansuuntaisia asioita puoleemme.
 
Edellisten lisäksi rakkaus tapahtuu kahdella poikkeavalla tasolla ja tavalla. Ensinäkin " olemme rakkaudessa" eli liitymme universaaliin rakkauden voimaan kumppanimme kanssa. Silloin olemme itsekkään minuutemme ulkopuolella, lähteneet puoliväliin kumppaniamme vastaan. Olemme jätttäneet kaikki odotuksemme, tarpeemme ja halumme, olemme ikuisessa nyt-hetkessä ja koko universumissa. "Ei niin, ettei olisi muuta kuin Sinä, mutta kaikki näyttäytyy Sinun valossa." (Buber) Kantoajatuksena on "Minun vastuuntunne Sinusta" (Buber) Ja luonnollisesti tämä on täysin vastavuoroista, muuten tämä ei toteudu. Rakkaudessa oleminen on pieniä ohikiitäviä onnentäyteisiä hetkiä, joita hyvässä suhteessa on paljon.
 
Tuon lisäksi on rakastaminen, toimiminen rakkauden nimissä. Se sisältää ailahtelevien tunnetasojen rakkauden ja eriteltäviin osiin jakautuneen rakkauden. Se sisältää fyysisen rakastamisen, sosiaalisen ja kielellisen tason rakastamisen ja sisäisessä minuudessa tehtävän rakkauden jäsentelyn ja toimeenpanon.
 
Tuosta on helppo johdatella, että vaikka kaikki rakastamiset olisivat täydellisiä, mutta emme tavoita rakkaudessa olemista, emme tule säilyttämään rakkautta emmekä tyytyväisyyttä suhteeseen. Ilman tätä tietämyksellistä rakkauden osien erottelua, emme osaa kaivata vajaaksi jäävän rakkauden puuttuvia palasia. Lisäksi tämä tieto auttaa arvioimaan suhteitamme, mitkä ovat toimivia, mitä voimme kehittää ja mitkä eivät lopulta voi johtaa toiveidemme mukaiseen lopputulokseen. Samoin voimme itsessämme kehittää puolia, jotka tuovat meitä lähemmäs omia rakkaudellisia ihanteitamme.