perjantai, 23. kesäkuu 2017

Keskikesän mietettä

Juhannus 2017

 
Ihmisten eri tavoin rakentuneet minuuden rakennelmat ovat nyt mieltäni askarrutaaneet. Perus idea on, että yksilön minäkuva pitää lapsuudessa rakentaa niistä eväistä, mitä ympärillä on tarjolla. Kypsyvä minuus tarvitsee palikat, joiden varassa kasvu on ainoastaan mahdollista. Jos positivisia palikoita ei ole tarjolla, selviämiseen joutuu käyttämään negatiivisia palikoita.
 
Dialogisuuden mukaan minuus kehittyy vuorovaikutuksessa ja nimenomaan aidon dialogisessa vuorovaikutuksessa. Jos vuorovaikutus on pinnallista, ulkoisesti ohjattua tai alistavaa ei minuus kasva vaan kehittää suojarakenteita. Vurovaikutuksen ei siis tarvitse olla näkyvän negatiivista, se voi olla vaikka vaan kilpailuhenkistä, jolloin vertaisuudelle ei jää tilaa, koska sosiaalinen kisailu ohjaa toimintaa hyötynäkökulmin.
 
Aito me-henkisyys antaa tilaa seistä vierekkäin ja ratkoa haasteita samasta maisemasta. Kisailukulttuurissa on jääty omiin pääasemiin josta käsin voi yhteistyökin joskus sujua, mutta vain rajallisten hyötynäökulmien kautta ja yhteisten intressien kautta. Aidossa dialogisuudessa yhteys toimii yksilöiden välistä, kumpikin on jätttänyt oman pääaseman ja tulkitsee todellisuutta jaetusta välitilasta. Aito intuitismi näkee molemmat osapuolet ja todellisuuden objektiiviemmin, näkijä ei ole samaisttunut uskomusrakenteeseensa, vaan havannoi todellisuutta ikuisuuden näkökulmasta. Kun aito dialogisuus laimenee puheen tasolle, osapuolet sanoittavat intuition kautta hahmotettua laajempaa todellisuutta yhteisymmärryksessä toistensa sanoituksia täsmennellen. Puheen tasolla oma päätodellisuus vaikuttaa jo oman historian ja minuusjärjestelmän kautta, mutta Sinän läsnäolo voi pitää rajallisen itsen kurissa jotta todellinen todellisuus pääsee vuotamaan rajalliseen arkeemme.
 
Vuorovaikutusdialogisuus johtaa siis persoonallisen minän kasvuun ja kehittymiseen. Vuorovaikutusdialogisuuden kilpailija on minäkeskeisyys. Voisi sanoa, että egokeskeinen ihminen kehittää tunne- tai järkiminää tai yhtä hyvin ulkoista minuutta, keskuksena oma oman pään sisäinen minäkuva. "Ajattelen siis olen", tietoisuus on ajattelua ja ailahtelevat ajatukset on minä. Dialogisuudessa taas tietoisuus käyttää ajattelua, tunteita ja järkeä aistiminaan ja työkaluinaan ollen itse täysin niiden yläpuoinen. Tämä todellisuuksien kamppailu tapahtuu jokaisessa ihmisessä. Kokoanko aarteitani sattumien kautta kehittyneeseeni päätodellisuuteeni vai kehitänkö ylitietoisuuttani toisten olentojen avulla ja siinä samassa päätodellisuuteni jäsentyy tasapainoisena omassa tiedostetussa osassaan.
 
Persoonallisen dialogisen minuuden kehittyminen tai kehittäminen on täysin mahdollista jokapäiväisessä elämässä. Tosin se edellyttää ihmissuhteita joissa dialogisuus on toiminnassa. Samalla se myös edellyttää monesta negatiivisesa tottumuksesta ja uskomuksesta pidättäytymistä. Kun tietoisuus kehittyy se huomaa kuinka moni arjen ahdistava hirviö on vain oman uskomusjärjestelmän luomus. Elämä voi oikeasti olla huomattavan kevyttä ja virtaavaa kun pitää tietoisuutensa valppaana, osaa erottaa materiaalisen todellisuuden vaatimukset sosiaalisen maailman sopimuksista ja nämä molemmat omasta sisäisestä uskomusjärjestelmästä. Esimerkiksi ikävä siivousurakka voi olla vain sarja sujuvia lihasten liikkeitä, jos siihen ei sotketa omia antipatioita tai sosiaalista painetta turhaan energioita viemästä.
 
Jokainen minä on sekä dialoginen yhteyden minä että minäkeskeinen välttämättömyyksien maailmaan sotkeutunut minä. Kumpikin minä on ehdottoman tärkeä, mutta vain toisen dominointi johtaa kärsimykseen. Jokinen tarvitsee yhteyden kautta saatavaa lohdullista paikkatietoa omasta asemastaan todellisuudessa, armahdusta oman pään vääristyneistä totaliteeteista. Samoin jokainen tarvitsee jäsentyneen toimijan täällä fyysisessä todellisuudessa. Minuuden, joka kykenee erottelemaan todellisuuden osa-alueet ja toimimaan kussakin sen alueen ihanteiden mukaisesti niin halutessaan. Heikkous voi olla vanha pakopaikka, mutta jokaisella on kyky kasvaa täyteen mittaansa jos vaan tielle haluaa lähteä. Emme ole elämän asiakkaita, olemme kanssaluojia. Hyvässä ja pahassa.
 
Aika ja sen sävyt muuttuvat. Silti joka ajassa on yksilöitä, jotka ovat ympäristön paineita uhmaten pitäneet uskonsa ja dialogisuuskykynsä. Suurten kertomusten käännyttyä kamppailupainotteisiksi alkaa herätä yhä enemmän kysyntää vaihtoehdoille. Kilpailukulttuuri on niin laajalle eri elämän osa-alueille levinnyt että sen vaihtaminen vertaisuudeksi on aidosti tietoisuutta kysyvää. Oman liikkeen pysäyttäminen silloin kun vertaisuus alkaa kadota, on vaativa liike. Samoin joutuu huomioimaan toisen liikkeen silloin kun tarjoaa vertaisuudelle mahdollisuuden. Kilpailukulttuuri pyrkii löytämään jokaisen raon josta voi nostaa omaa etua. Jos toinen toistuvasti nostaa hyödyt vertaistilaisuuksista, ei aidolle dialogisuudelle ole silloin tilaa. Aito dialogi on Minän vastuuntunnetta Sinästä. Siinä molemmat kohottavat toistaan. Se ei voi olla yksipuolista, se ei ole dialogia. Molemmat ottavat vastuunsa odottamatta vastalahjaa. Mutta jos vastavuoroisuus ei toteudu pitkälläkään aikaa, lienee syytä vetäytyä yrityksestä. Käytännössä kuitenkin toimitaan elämänenergian vaihtotaloudessa ja ei liene viisasta luopua kaikesta jos toinen imee elinvoimaamme egonsa tarpeisiin.
 
Dialogisuus on herkkyyttä ja oman keskeneräsyyden tunnustamista. Se on myös sen tunnustamista, että kun olemme tällä elämän matkalla olevaisuudessa ja ajassa, teemme matkaa toistemme kanssa, Kukin etenee omaa polkuaan pitkin risteillen eri suuntiin ja jokaisella on oma havainto todellisuudesta. Vertailemalla veljellisesti näitä subjektiivisia todellisuuksia saamme korvaamattomia vinkkejä oman todellisuutemme kehittämiseen. Kaikki vinkit eivät ole meille tarpeen, voimme olla matkalla eri  suuntaan, mutta silti voimme kunnioittaa vinkin antajan omaa polkua ja siunata sitä. Todellakaan kaikkia virheitä ei kukaan ehdi tekemään itse, on viisasta oppia toisiltakin.
 
Kaunista matkaa! Kun kannamme muita, saamme tulla kannetuiksi itsekkin.

lauantai, 10. joulukuu 2016

Ajan armo ja armottomuus

Aina jotain tärkeää välähtää mielessä, joka pitäisi kirjoittaa ylös. Kun on koneen ääressä, niin pää tyhjenee täysin.
Ajan täyttymys. Olemme ajassa aikamme. Kukaan ei määrää kuinka aikamme käytämme. Strategioita on monia. Selviäminen on yksi malli. Reaktiivisesti kaikkiin palloihin vastaaminen. Kapasiteetin loppuessa ylimenevän kieltäminen.
 
Mutta entä jos hylkäämme annetut itsestäänselvyydet? Valitsemme itse aktiivisesti sydämmemme mukaan viisaasti. Suljemme ystävällisesti ulos sen, mikä ei meitä palvele. Valitsemme sen mikä on meille pyhää. Teemme tilaa kaiken ylle, mikä ei palvele suurinta hyvää. Puntarissa ovat kultturisesti jatkuvasti tarjottu kertomus houkuttimineen ja toisessa kupissa oma sydämemme täyttymys. Teemme valinnan jatkuvasti. Kun valitsemme vastoin sydäntä, ajaudumme kärsimykseen. Lukuisat portinvartijat testaavat hyväämme. Ylitämmekö pienen vaikeuden tavoittaaksemme sen piilottaman aarteen. Vai valitsemmeko kulttuurin kiillottaman karkin, jonka saamme vain kättä ojentamalla ja astumalla askeleen sielun myyntiä kohti.
 
Kulttuuri hajoittaa ja hallitsee. Myy meille kulttajuuden ja tarjoaa omenan hyvän ja pahan tiedon puusta; tiedon, joka tekee toisistamme kilpailijoita. Yhä en sano, että aine, tavara ja tieto ovat pahaa, ne ovat pahaa vain, jos ne ovat ainoat ohjaajamme. Yhtälailla sisäinen loputon ahneutemme on meile vihollinen. Vasta silloin kun lähimäinen on yhtä arvokas kuin itse, ei yhtään suurempi tai pienempi, meillä on mahdollisuus yhteyteen ja yhteyden kautta ikuisuuteen.
 
Persoonallinen minä on kasvatettava koirakoulussa. Tunne ei ymmärrä järkeä, se on kyvytön toimimaan viisaana johtajana. Tunne on reaktiivinen, se kertoo havainnoista. Mutta sen on kerrottava se jollekkin, joka pystyy arvioimaan sen viestit ja johdattelemaan sen mukaan oikeaan toimintaan. Tunne jumiutuu helposti hallintadraamoihin. Tunteella ja sen ilmaisulla saavutettu etuisuus muodostavat meille kaavan, jota takuulla hyödynnetään, mikäli samanoloiset tilanteet tulevat esiin. Tuolloin tunteesta tulee lähitaisteluase, jolla pyritään tilanteen ja läheisten hallintaan.
 
Tietoinen ihminen ei käytä tunneasetta, vaikka se olisi houkuttavan tehokas. Tunneaseen käyttö pakottaa joka tapauksessa valtataisteluun ja erilistymiseen, mikä vie yhteyden mahdollisuutta joka kerta yhä kauemmas. 
 
Tietoinen ihminen tuntee vahvasti ja kantaa vastuun tunteistaan. Hänen ylempi persoonallisuutensa keskustelee tunteiden kanssa, ylempi minuus tuntee tunteiden lapsellisuuden ja älyttömyyden; tunteet ovat helposti manipuloitavissa ja ne liioittelevat alituiseen, ellei niitä vahdita. Tietoinen ihminen osaa tulkita tunteitaan, torjua tunteidensa huiputusyritykset, mutta rekisteröi silti tunteiden viestit.
 
Tunteiden maailmassa on monta houkuttavaa karikkoa. On helppoa samaistua rakastumisen houkuttavaa lumoukseen, mutta yhtälailla voi joutua surun vankilaan, ellei houkutukselta itse katko siipiä. On erikoista, miten jonkun läheisen menettämisestä voi tulla koko elämän sisältö. On oikeutettu suru, jota järjen loogisella katkeruudella vahvistetaan. Mutta ketä tuollainen elämä hyödyttää? Kuollutta vai eläviä?
 
Ehkä tässä joudutaan kysymään elämän tarkoituksellisuutta. Tietysti sitä ei voida ulkoa antaa, jokainen saa tehdä elämällää mitä lystää. Mutta mahdollisuuksien näkökulmasta jumiutuminen johonkin tapahtumaan, oli se sitten miten pysäyttävä tahaansa, on erikoista, koska elämän luonne on mennä eteenpäin. Ajassa aina jotain tuhoutuu ja kuolee, samoin uutta syntyy. Jokainen joutuu päättämään kumman airueena kulkee. Yhtälailla oma aika tikittää, mahdollisuuksia syttyy ja sammuu koko ajan. Jokainen kohtaaminen, johon saat tuotua valoa, on merkityksellinen. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään sen varran, että saa energiansa pidettyä ylhäällä. Niin että omalle elämänsuunnitelman toteuttamiselle jää valon pisaroita.
 
Vaikka maailma ja oma sisäinen lapsi vetävät pois elämäntehtävän polulta ja pyrkivät omimaan kaiken energian, jokaisella on vastuu elämästään. Jos annan periksi houkutuksille, en jaksa vastustaa impulsseja, saan tehdä sen, mutta kannan samalla vastuu seurauksista. Tunnen itseni silloin eksyneeksi, voimattomaksi, surulliseksi, masentuneeksi ja vihaiseksi. Voin syyttää mailmaa tai itsekästä itseäni, mutta todellisuudessa olen vain laiminlyönyt itseni kasvattamisen. Jos olen vahva, voin vastustaa impulsseja, joita tietoinen persoonallinen minuuteni ei hyväksy.
 
Maailma ja sisäinen lapsi reagoivat toisiin persooniin tai ovat niiden kantamia. On silti virhe tuomita ne ihmiset. On syytä tuomita vain ne ajattelu- toiminta ja kommunikointimallit, jotka ylläpitävät noita huonoja tai epätarkoituksenmukaisia tottumuksia. Niin pysymällä samalla puolella, ydinpersoonan puolella molemmat, voimme yhdessä selättää nuo mallit. Kääntymällä ihmistä vastaan saamme vaan vihollisia. Toisaalta jokaisella on oikeus sanoa kyllä tai ei tuolle kuvaamalleni tarkoituksenmukaiselle todellisuudelle. Jos läheisesi valitsee toistuvasti kilpailun tien ja nopeat palkinnot ja itse haluat kasvaa, on viisaampaa hakea uutta kasvuseuraa. Ehkä ottaa itse kasvuhyppy ja katsoa houkuttaako se seuraajia.
 
Nyt ei tullut hyvin jäsenneltyä tekstiä, mutta mennään nyt blogitekstin kepeydellä ja hiomattomuudella. Eletään ennemminkin.
 

keskiviikko, 23. marraskuu 2016

Yksinäisyyden dialogikato

Nyt on aika yksinäisyyspohdinnalle. Telkkarikin asiaa käsittelee.

 
Ensiksi tietysti hahmotellaan mitä yksinäisyys on? On todettu, että yksinäisyys ei ole kiinni sosiaalisten kontaktien määrästä. Onko yksinäisyys siis kokemus kohtaamattomuudesta?
 
Vuorovaikutuksessa osalliset luovat yhteisen tilan välilleen. Mitä pienempi tuo jaettavissa oleva tila on, sitä haastavampaa on toimia yhdessä. Tuo yhteinen tila muodostuu vain käytännön vuorovaikutuksessa, puheessa, toiminnassa ja sen ohessa vaihdettavassa sanattomassa dialogissa. Yhteiseen tilaan ei ole oikotietä. Minimissään lähtökohta on oletus jostain jaetusta yhteydestä. Sen jälkeen vuorovaikutus osoittaa yhteisen tilan mahdollisuudet. Kaikki ärsykkeet aiheuttavat vastaärsykkeen, joka on "kyllä" tai "ei". Molempia tulee luontaisesti, mutta mikäli jompi kumpi selvästi on hallitseva, se vaikuttaa yhteisen tilan kasvuun. Lopulta "kyllä" on aina jaetun samuuden kokemusta.
 
Ihmiset varsin automaattisesti luokittelevat toiset enemän tai vähemmän kaltaisiin ja "toisiin", joiden elämän ratkaisupaletti on itselle vieraampi. Voidaan ajatella. että jokainen kuitenkin on ratkaisemassa elämän mysteeriä, ongelmaa tai haastetta jollakin tavalla. Ratkaisumalleja, stereotypioita on monia, mutta joitain päälinjoja on hahmotettavissa. Tosin toimintatasojakin on useita, klassinen sisäinen - sosiaalinen ja realistis-mekaaninen taso ovat selvästi erotettavissa toisistaan. Todellisuus levittäytyy noille kaikille tasoille ja samoin ihmisen omat toiminnan ulottuvuudet. Mikään näistä ei todellisuudessa ole ensisijainen, vaan kukin taso on kokonaisuudelle, sisäiselle ja ulkoiselle tasapainolle ehdottoman merkityksellinen.
 
Kuitenkin yksilö mielellään ottaa jonkin näistä tasosta "omakseen", erikoistuu vaikuttamaan todellisuuteen mieluisimman kanavan kautta. Silloin toisien kanavien kautta vaikuttavat ovat vieraampia, ehkä jopa niitä "toisia". Elämän mysteerin haasteisiin vastataan tuolloin eri tavalla. Sisäinen itsekäs pikkulapsi pyrkii takaamaan omat edut, ellei sivistyskykyinen kokonaisminuus, joka ei samaistu pelkkään sisäiseen maailmaan, toppuuttele minän vaatimuksia. Sivistyksellinen ihanne on, että minä kokee olevansa tasavertainen muiden "minujen" kanssa. Minällä ei ole etuisuuksia toisiin nähden. Kullakin yksilöllä on oma ja omanlaisensa vahvuutensa, mikä ei välttämättä ole helposti havaittava. Samoin jokaisella on oma sokea pisteensä, jonne tarvitsee toisten apua nähdäkseen ja parantaakseen heikkoutensa. Sosiaalinen todellisuus siis suitsee yksilön itsekkäitä impulsseja välillisesti, viimekädessä jokainen kuitenkin itse ratkaisee mitkä sosiaalisen todellisuuden rajat ottaa omakseen. Yhtälailla sosiaalinenkin  todellisuus pyrkii valloittamaan yksilön. Ei siis voi olla korostamatta osa-alueiden tasapainoista kehittymistä.
 
Kukin yksilö omaksuu sijansa todellisuuksien risteyksessä, joka on siis yksilöllinen, mutta eri ihmiset ovat sattumoisin samanlaisisa kohdissa. Nämä ihmiset tuntuvat läheisiltä ja tutuilta. Tässä piilee paradoksi, tuttuus tuntuu legitimoivan oman sijainnin. Koska toisetkin ovat samassa kohti, niin se tuntuu tavoiteltavalta loppupisteeltä. Se ei kuitenkaan ole välttämättä yksilöiden ihannetila, se voi olla kaukanakin siitä. Ryhmä vain tekee pesän tuttuun kohtaan. Ihannetila on kuitenkin teoreettisesti hahmotettavissa noiden kolmen todellisuuden tasapainopisteestä. Ryhmä tarvitsee impulsseja siirtymiseen eteenpäin.
 
Minuuden ja identiteetin käsite on tärkeää hahmottaa. Molemmat tekevät helposti pesän vallitsevaan tilanteeseen ilman reflektointia. Ihminen tarinallistaa itsensä, pysyäkseen kasassa. Näennäinen ehyys on turvallisempi, kuin heittäytyvä ja epävarmuuteen avoimesti astuva avoin minuus. Tässäkään ajassa ei ole selvästi nähtävillä miten minuus rakentuu ja onko sille olemassa jonkinlaista tavoitetilaa? Tunnemaailmaan kiinnittynyt elämysjahti vaikuttaa modernin ja jälkimodernin ajan patologialta yhä edelleen, vaikka sen rajallisuus on osoitetu moneen kertaan. Mutta kun sen rajoihin ja maaliin pääsee vain rajallinen joukko resurssien rajallisuuden vuoksi, sen illusiomainen vetovoimaisuus yleisessä tietoisuudessa säilyy vahvana.
 
Yksinäisyyden voitaisiin tulkita johtuvan yksilöiden elämäntilanteiden erilaisuudesta johtuvasta erottautumisesta. Yksilöt kokevat erilaisuutta ja erillisyyttä, koska elämäntilanteet ovat johtaneet erilaisiin "selviämistarinoihin", tapohin kohdata elämän haasteet ja oma todellisuus tulkitaan realismiksi ja ainoaksi todellisuudeksi. Kun muiden erilaisuus näinollen ei ole sopusoinnussa oman todellisuuden kanssa, yksilö joutuu suojautumaan erilaisilla rooleilla ja illuusioilla, joilla kokee säilyttävänsä "kasvonsa" ja hierarkisen asemansa yhteisöissä. Samalla uhkaa kyynis-hostiili suhtautumistapa, jolla omaa asemaa yritetään puolustaa.
 
Tälle vastakohtainen suhtautumiskulma on dialoginen, vertainen ja kannatteleva suhtautumistapa. "Dialogisuus on minän vastuuntunnetta sinästä" (Buber). Kohtaaminen on avointa ja perussuhtautumiseltaan minujen yhteistyötä (vaikka vastassa olisi vakavia erimielisyyksiä).Dialogisuus ei edellytä samanlaisuutta tai edes samanmielisyyttä, vaan se edellyttää avointa ja rakentavaa suhtautumista toiseen. Se ei salli eriarvoisuutta, vaan vain erilaisuutta. Kumpikaan ei ole alisteinen toiselle ja kumpikin on vapaa hyväksymään tai hylkäämään toisen kannan. Toista ei muuteta, eikä itse tarvitse muuttua, mutta toisen erilainen näkökulma otetaan vastaan ja hedelmällisesti pyritään tulkitsemaan aitona todellisuuden näkökulmana. Sopii se lopulta itselle tai ei.
 
Yksinäisyys on dialogin puuttumista. Käytännössä sen taitamattomuutta jomman kumman tai molempien osapuolten puolelta. Dialogisuus hakee yhteistä aluetta ja pyrkii kasvattamaan sitä. Dialogisen persoonan vastakohta on minäkeskeinen ihminen, joka toteutuu, toteuttaa itseään  erottautumalla muista minäkeskeisistä ihmisitä. (Buber) Minäkeskeinen siis hakee eroja ja erottautumista, yhteisen alueen rajaajia, kun dialoginen hakee yhteisen alueen laajentamista. Kun yhteiskunnassa ikäpolvet ajautuvat yhä kauemmas toisistaan, on se merkki minäkeskeisyydestä. Dialogisuudessa muunmuassa ikäpolvikysymys niinkuin muutkin ulkoiset erottavat tekijät menettävät merkitystään. Dialogisuudessa toisen ihmisen elämän haasteen pienikin oivallusporras, tapahtui se miten tahaansa, on suuri ilonaihe ja samalla oman oivalluspolun herättelijä. Dialoginen elämänasenne on paljon laajempi elämänorientaatio, kuin vain pelkkä tapa olla vuorovaikutuksessa.
 
Kuinka avautua dialogisuudelle? Dialogisuus on välille asettumista, sisäisestä rajallisesta minuudesta poistumista. Koska siihen kuuluu se, että kannan vastuuta toisesta, pyrin kannattelemaan toista, en voi asettaa toiselle vaatimuksia. Jos asetan vaatimuksia tai toinen asettaa vaatimuksia, dialogisuus ei toteudu. Voimme dialogissa käsitellä tarkoituksenmukaisia toimintamalleja, mutta ne eivät voi olla vaatimuksia. Jos pyrin hallitsemaan ja asettumaan toisen tahdon ylle, joutuu toinen suojaamaan itsensä ja sulkemaan vuorovaikutuksen dialogisuudelta.
 
Dialogisuus välittää meille toistemme viisauden. Se on ylivertainen oikotie viisauteen. Tosin on muistettava, että viisaus ja totuus kasvavat ja muototutuvat koko ajan. Ne eivät ole koskaan vain joidenkin omaisuutta. Dialogisuutta kannattaa etsiä varsin laajalti ja omien piirien ulkopuoleltakin. Se, että nyt et välttämättä koe saavasi dialogisuutta toimimaan, voi johtua ympäristösi dialigisuuden rajallisuudesta. Kun dialogisuuden tavoittaa, sen kosketus säilyy vahvana muistona pitkään. Mutta vaikka sen olisi hukannut, sen voi saavuttaa uudelleen oikeiden ihmisten kanssa ja itse ollessa oikeassa vireessä. Eikä dialogisuuden kokemuksen tarvitse sitoa ihmisiä toisiinsa, kokemus voi olla välähdys arkisessa palvelutilanteessa, ainutkertainen, mutta silti kumpaakin kohottava. Toki dialogisuuden määrä arjessa on suorassa suhteessa hyvinvointiin ja jokaisella on oma vastuunsa valita viisaasti sekä suhtautumisensa että ihmiset ympärilleen.
 
Dialogisuudesta on paljon syvällistä materiaalia. Samoin paljon turhankin kevyttä ja dialogin täyttä syvyyttä tavoittamatonta materiaalia. Buberin dialogisuuskäsitys tavoittaa hyvin syvästi vuorovaikutustapojen laadullisuuden merkityksen. Yksinäisyys on vakava dialigisuuden häiriö, joka on kuitenkin korjattavissa ja sama korjaus kohentaa elämää muutoinkin varsin dramaattisesti.
 
Tulipa taas tiivistä saarnaa. Mutta onhan tässä toivon elementtejä.
 

lauantai, 9. heinäkuu 2016

Mäen päällä

Elämän polulla kurvikohta. Jotain on jätetty taakse, iso mäki on saatu noustua huipulle saakka ja ihan kunnialla. Tosin kyllähän se uskoa kysyi ja ajoittain vei energiat syvälle varatankille. Mutta se, että työ täyttyy huolimatta vastoinkäymisistä on sitä opettavinta elämänkoulua.

Samalla huomasi, kuinka tilanteet vaativat velan ottoa usealla tasolla, mikäli tavoitteita aikoo saavuttaa. Joutuu puntaroimaan tavoitteen ja sen vaatiman hinnan suhdetta. Mikä on se elämäni suurin hyvä, mihin pyrin? Onko otamani askeleet sitä kohti, vai jotain muuta päämäärää kohti? Tässä henkisesti sävyttynyt tietotaito on arvokas kompassi. Sydän sanoo jotain, henki myhäilee taustalla, tunteet huutelevat omiaan ja maailmanpyörä heittelee suuntaan jos toiseenkin. Se minuus, joka ei ole minkään edellisen yksinvaltainen ääni, vaan kaikkea kuunteleva ja hiljalleen voimistuva lempeä tietoisuus, saa tovottavasti äänensä kuuluviin muden osien pauhun takaa.

Velkaa on kertynyt taloudellisen puolen osalla. Velkaa on kertynyt ihmissuhteiden osalla ja lasten huomion osalla. Ja velkaa on kertynyt omia tarpeita kohtaan. Jokainen päivä sisältää 24 tuntia mahdollisuutta. Omat valinnat sitovat nuo mahdollisuudet erilaisiin asioihin. Työ, perhe, harrastukset, ystävät ja oma kasvu. Ja kaiken ylläpitävät arkiset sitoumukset. Näiden suhteet jokainen ratkaisee väitämättä joka päivä ja yleensä tiedostamattaan. Montako tuntia päivässä sinä käytät  siihen, mitä kohti todella haluat elämäsi kulkevan?

Elämä vaatii elinvoimaa. On asioita, josta elinvoimaa saa ja on asioita jotka syövät elinvoimaa. Monessa asiassa on elivoiman suhteen panos / tuotto riski. Joudut sijoittamaan elinvoimaa ja mikäli asiat onnistuvat, tulet saamaan panoksen moninkertaiseti takaisin. Mikäli epäonnistut, menetät ainakin osan panoksestasi. Tämä on osa elämänkoulua ihan käytännössä. Joudut opettelemaan viisaaksi sijoittajaksi. Epäonnistumisissa on riski, että et tahdo uskaltaa enää sijoittaa. Koet, että voima on niin vähänä, että on viisainta alkaa säästämään. Perunoita on niin vähän, että et uskalla ottaa siemenperunoita itämään ja kasvamaan, vaan säästät ja syöt kituuttaen kaikki. Välitön tarve ajaa siirretyn mielihyän ohi. Tuo ratkaisu ajaa sinut kerjäämään elinvoimaa, ripustautumaan toisiin. Sinulla ei ole enää perunoita kasvamassa, että voisit myöhemmin palata normaaliin vaihtoon. Kun arkisissakin suhteissa elinvoima liikkuu niin, että annamme toiselle energialahjan ja saamme vastalahjan, liitymme Jumalaiseen Sinä-suhteeseen. Vuorovaikutuksen voimalahjat yhditävät meidät kaikkialla virtaavaan Jumalalliseen elämän verkostoon ja saamme lisää energiaa ja harmonisoidumme kaiken kanssa. Jos olet säästöliekillä, et anna aloituslahjaa, vaan etsit syyn vaatia toiselta energiaa. Käytät sisäisiä lohikäärmeitäsi, jotain niistä, jolla vaadit osasi energiasta. Siihen voi olla tekninen peruste, olet jotenkin velvoittavassa suhteessa tai koet olevasi loukkaantunut tai jotain muuta. Sinulla on tekninen oikeutus, mutta vuorovaikutuksen energiadynamiikka ei toimi niin. Se ei toimi kestävästi vaatimuksilla. Jonkun kerran se voi onnistua, mutta luovuttava osapuoli kokee tilanteen kiristyksenä. Se ei voi olla jättämättä jälkeä suhteeseen. Se saa luovuttavan osapuolen varautumaan ja suojautumaan seuraavilla kerroilla.

Samaa asiaa kuvasi Redfield 11.oivalluksessa hieman eri yhteyksissä. Kun päähenkilö yrittää lähestyä valo-olentoja yhdistyäkseen niiden energiaan, olennot vetäytyvät. Oivallettuaan, että hänen on itse oltava itsenäinen ja yhdistettynä korkeinpaan tietoisuuteensa ja sitä kautta Jumaluuteen, hän voi lähentyä valo-olentoja. Anna ensin itse, äläkä odota toiselta mitään. Antaminen on aina vapaaehtoista ja tapahduttuaan se yhdistää vasta suurempaan energiaan.

Arkisessa elämässä energiavaihto tapahtuu luontevasti ja tiedostamattomasti. Monesti olemme omissa viiteryhmissämme tottuneet tietynlaiseen vaihtotapaan. Vahvin vaihto tapahtuu rakkauden välityksellä, olipa suhde sitten kenen välillä tahaansa. Tämä rakkaus kattaa vauvat ja vaarit ja laajasti ottaen kaiken olevaisen. Myös institutionaalisesti voi energia välittyä, mutta sen laadullisuus on laimeampaa, kuin rakkauden kautta tapahtuva. Viimekädessä myös addiktit yrittävät täyttää energiavarastoa hyvin niukalla energiakapasiteetillaan. Jos addiktin uhka tuntuu vaanivan lähelläsi, on se painava syy alkaa tarkastella ihmissuhteita. Energiavaihto on tällöin tukkeutunut. Syytä kannattaa katsoa sekä peilistä, että kavereista. Syyttelyyn sen sijaan ei ole syytä, vain menetelmien korjaamiseen. Olisi opettavaista nähdä vierestä, kuinka luonnollinen energiavaihto tapahtuu. Kun sen näkee toiminnassa, sen luonnollisuus alkaa hiljalleen vedota. Tosin jos oma tapa toimia on ollut agressiivista velkojen vaadintaa, lempeä kohtaaminen voi vaikuttaa lällyltä ja vastenmieliseltä. Mutta kun sen kokonaisvaikutukset alkavat hahmottua, alkaa oma läheneminen kohtaamiseen kypsyä. Samoin on hyvin omistavan suhdemalliin tottuneen hyvin vaikeaa hyväksyä kohtaamisen edellyttämä oman haavoittuvuuden tunnustaminen ja sen tuoma läheisyys, joka leimaa kaikkia aitoja kohtaamisia.

Kohtaamisten energianvaihdon lisäksi energiaa tulee toiminnasta ja liikkeestä. Energiaa syö matalat ajatusmallit, yleensäkin kaikki vastakkainasettelu negatiivisesti leimaten. Kun positiivisella puolella on usko, toivo ja rakkaus, negatiiviset energiasyöpöt ovat epäusko, kyynisyys ja viha / pelko. Valinnat tehdään joka sekuntti. Energiasijoituksemme kasvattaa mustaa tai valkosita suttamme ja samalla ihmiskunnan kollektiivisia susia. Musta susi kasvaessaan riittävästi kasvattaa itsestään messiaan, kuten Hitlerin, joka sitten konkretisoi kollektiiviset voimamme toimintaan. Hyvyytemme tai pahuutemme siis heijastuu ulkoisessa todellisuudessa. Emme voi vierittää pahuuden syytä Hitlerille, voimme syyttää vain itseämme. Vain pysyessämme ja kasvaessamme rakkaudessa, voimme toimia elämän hyväksi.

Mäen päällä on hetki aikaa katsella maisemia. Huokaista ja päättää mihin suuntaan ja millä mielenlaadulla haluaa jatkaa. Kuitenkin haluaisin yhä enemmän keskittyä ihmisyyden mysteerien penkomiseen ja käyttää aikaa samanmielisten kanssa. Kutsumuksen huhuilu. Kun löydät taivasten valtakunnan, sen myötä kaikki muukin sinulle annetaan.

Elämä Nyt!


lauantai, 5. maaliskuu 2016

...vähän ääntä hiljaisuudesta...

Jälleen pahoittelut hiljaisuudesta! Elämä on vetänyt ajan kortille. Silti ajatukset välillä juoksentelevat ja mieli tekee tännekkin jotain uutta materialisoida.

Useat meistä ovat varmaan huomanneet elämän muuttuneen viimeisten vuosien kuluessa. Aikakausi on vaihtunut. Ninkuin monet herkät ihmiset ovat meille kertoneet, elämänpyörän liike on nopeutunut. Suhtautumisemme ulkopuolellemme palautuu hyvin nopeasti takaisin, niin hyvä kuin huono vaikutus. Jos etäännymme rakkauden mukaisesta suhtautumistavasta, saamme rakkaudettomuutta vastaamme. Jos olemme sydän edellä liikkeellä, saamme palautteen yhtälailla kauniisti, jos maltamme kuunnella. Ihmiset ovat herkistyneet, sen huomaa selkeästi kun vertaa parin vuoden takaiseen aikaan.

On sanottu, että aika vaatii valitsemaan puolensa.Linnoittaudunko itseeni ja muuraan itseni pelolla kaltaisteni saavuttamattomiin? Vai valitsenko rohkeasti rakkauden, ei rajattua omistavaa rakkautta, vaan sallivan ja armollisen rajoittamattoman rakkauden, joka on pelottavan alastonta, mutta yhteydessä kaikkien ihmisten kautta ikuiseen Sinään. Ja tuolta Ikuisesta Sinästä saamme välähdyksen ikuisuudesta ja omasta osastamme siinä. Pääsemme ajasta ja sen pimeydestä kohoamaan hetkeksi pilvien yläpuolelle kirkkaaseen valoon.

Ihmisyksilön ajattelu on mahtava tietojenkäsittelyprosessi. Jokainen järjestää tietoa, tunteita ja kokemuksia yrittäen muodostaa niistä helposti käytettäviä kertomuksia. Rationalisoimme kaiken käyttäen työkaluna kielellistä järjestelmää. Ongelmallista on, että asiat, joita kielellistämme eivät ole alunperin kielellisiä, ne ovat tunteita, kuvia, ääniä, tuntoaistimuksia ja havaintoja. Me sanoitamme nuo asiat itse, oppimamme kielijärjestelmän avulla. Intuitiivisesti tunnemme, että sanoitus on onnistunut ja että luomamme tarina on tosi. 

Mutta kun puhumme asian toiselle ihmiselle, huomaamme, että tarina ei olekkaan ehkä aivan ehjä. Siitä löytyy aukkoja ja ristiriitaisuuksia joita emme omassa päässämme asioita pyöritellessämme havaineet. Mieli on luonut puutteellisen tarinan ja uskotellut sen olevan valmis. Ei, me tarvitsemme tarinan ulostuontia. Kirjoitus on yksi taso, mutta vaikka se jo tuo esiin suuria puutteita, vasta toisen ihmisen kanssa jaettuna tuo asiamme ja tarinamme saa ehjän muodon. Jokaisen ihmisen pää on kuin tietokoneen keskusykikkö, jauhettuaan liian kauan samaa tehtävää, se menee tukkoon ja alkaa jumittua. Ihmisillä luonnolinen buuttaus on aito rakkaudellinen dialogi. Se nostaa itseensä kietoutuneet ajatussykkyrät pään uumenista ihmisten välin avaruuteen suoristumaan. Voin sanoa, että mikä tahansa ajatus hautautuessa vain omaan päähän alkaa vääristyä ja synkistyä. Jos olemme nostaneet muurin toistemme välille, emme koskaan pääse irti mustuvista ajatuksistamme. Ihminen on Jumalan kipinä, ilman yhteyttä toisen ihmisen kautta Jumalaan, se hiipuu ja ajaa meidät hulluuteen tai pakomatkalle omaa synkenevää minää karkuun.

Vaikka ihmnen tarvitsee aina toista ihmistä tullakseen Minäksi, eivät kaikki suhteet ole samanarvoisia. Koska jokainen on ainutlaatuinen Jumalan kipinä, joka vielä muotoutuu elämien kouluissa, on olemassa erillaisten tehtävien ihmisiä. Joudumme olemaan rehellisiä itsellemme ja toisillemme. Joidenkin ihmisten kanssa olemme kotonamme, joidenkin ihmisten kanssa olemme tuotteliaita, joidenkin ihmisten kanssa opimme asioita. Joidenkin ihmisten kanssa kannattaa olla tekemisissä vain rajallisesti. Kaikki nämä ihmiset ovat rakkautemme arvoisia, mutta omalla tavallaan. Sinullakin on omat tehtäväsi. Jossakin asiassa olet korvaamaton. Jos olet väärässä ympäristössä, et välttämättä löydä omaa ainutlaatuista talenttiasi. Voit oppia uusia tärkeitä asioita, mutta maailma jää vaille sinun parastasi ja sinä et saa kokea elämäsi virtaavaa onnistumista, koska olet juuttunut Se-todellisuuden rukouksia kuulemattomaan kohtaloon hylätessäsi rakkauden polun ja ihmiset, joille voit aidosti sanoa Sinä.

Yhteiskunnallinen elämä ja kulttuuri johtaa yhä kauemmas rakkaudesta kiinnittäessään meidät kuluttajuuden kantamaan elämäntapaan.Siinä ei sinäänsä ole mitään vikaa, kunhan se ei muodostu ainoaksi ohjenuoraksi. Nämä elämän hauraat kohtaamiset kannattaa ottaa tietoiseen kehitystyöhön. Rajoittaa pelon ohjaamaa torjuntaa, uskoa moninaisuuden ja erilaisuuden tarkoituksenmukaisuuteen. Myöntää, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan toinen Minä. 

Kun kohtaamista ohjaa rakkaus, tapahtuu ihmeitä. Saamme purettua oman kuormamme ja kohtaamamme toisen Minän kuormaa. Kohotamme toisiamme kun emme keskity itseemme. Tarinoidemme kieli muuttuu selkeämmäksi ja ehkä löytää valoisampia muotoja. Pääsemme ahdistavasta nurkasta kohoamaan vapaammille vesille. Näemme seinien lisäksi avoimet mahdollisuudet. Vihollinen ei ole toinen ihminen, vihollinen on oma kutistava pelkomme. Vapahtajia olemme kaikki, mutta vain toistemme kanssa.

Muutetaampa maailmaa nyt että heilahti...