Kaivellampa jälleen hieman henkilökohtaista kärsimyshistoriaa. Vietin siis tosi pitkän lapsuuden. Minulla oli mukavasti kavereita, kylläkin poikia kaikki käytännössä ja hieman eri ikäisiä, nuorempia ja vanhempia. Ainoana lapsena maatilalla kasvaen sain runsaasti vapautta, mutta perheen ahdistunut suorittava arki ei oikein antaut mahdollisuutta päästä kontaktiin ihmisten kanssa. Kaverit olivat tärkeinpiä, muut olivat vain aikuisia. Perheellä ei ollut oikeita kontakteja muihinkaan ihmisiin, toimittiin vaan suvun ja naapureiden kanssa, mikäli oli tarpeellista asiaa.

Kavereiden kanssa sitten kehiteltiin kaikenlaisia leikkejä. Oltiin sinäänsä kilttejä ja vastuullisia, ei maalla ollut tarpeen kapinoida. Itse olin usein kehittämässä ja keksimässä uusia juttuja ja organisoimassa asioita. Ei niin, että minulla olisi ollut tarve olla esillä, vaan että jonkun piti toimia, ja kun muilta ei tullut ideaa, niin sitten minä toimin.

Koulussa pärjäsin ihan kohtuullisesti. Asioiden korjaushaluni sai kuitenkin minut puuttumaan sosiaaliseen hierarkiaan, jolloin jouduin hieman heikompaan valoon ja aloin vetäytyä. Muutoinkin luovuuden ja näköalojen puute sai minut  hämilleen ja siirryin tarkkailijan asemaan. En olllut mitenkään aktiivinen tekijä. Ulkopuolinen, varovainen ja sisäisesti pelokas. Sinäänsä tulin toimeen miltei kaikkien kanssa, tyttöjä ujostelin, koin itseni alemmaksi,  enkä osannut oikein jutella. Vaikka aina jonkun kanssa olin yhdessä, en uskaltanut oikeasti ystävystyä. Nyt jälkikäteen ajateltuna se kuulostaa todella julmalta elää koko kouluputki ilman oikeaa ystävyyttä. Minulla oli kylällä oma kaveriporukka ja sillä omat leikit. Siellä pari syvempää ystävyyttä sekä luovaa toimintaa.

Kouluaikanakin tein omia ratkaisuja. Muilla oli omat muotijutut, minua ne eivät sytyttäneet. Ala-asteella luin Viisikkoa, Kolmea etsivää ja Eric Von Dänikeniä. Muut hekumoivat olympialaisilla, minä luin kuinka ihmisen historia tuli avaruudesta, kuinka ufot ovat vaikuttaneet maan elämään. Janosin tietoa, vastauksia ja yhteyttä. Tällä taustalla on aivan sama kuka pääsee bussijonossa paalupaikalle.

Työnteko on tuntunut aina elämän hukkaamiselle. Pakko, kirous, velvollisuus. Asenne on tietysti tullut sisään katsoessani ympärilleni. Kukaan ei nauttinut työstään, se saattoi aiheuttaa suurta tuskaa ja kärsimystä ja täytti koko elämän.  Mitä järkeä on tällaisessa elämässä? Ajattelin, että helpointa on jatkaa omaa tilaa. Vaikka se ottaa paljon aikaa, se on kuitenkin siedettävissä. Muut työt saati koulutus ei vaikuttanut yhtään houkuttelevalle, sieltä en ollut saanut yhtään parempia vaikutteita. Koin, että koulutus vaan latistaa ihmistä ja syöttää omien ajatusten tilalle turhanpäiväistä tietoa, joka pian valtaa ihmisen kokonaan.

Peruskoulun jälkeen, viimeisinä koulutunteina kirjoitin fysiikan luokassa avoimen kirjeen. Tilinpäätöksen näistä yhdeksästä vuodesta. Olen oppinut paljon tyhjää tietoa, minusta on hiottu ratasta yhteiskuntaan. Minulle ei oltu annettu eväitä elämästä selviämiseen, mutta ette onnistuneet peittämään minuuttanikaan. Kohta saan todistuksen, voin unohtaa kaiken, mitä minuun on kaadettu näinä riistettyinä vuosina.

En toki muista kaikkea, mitä kirjoitin siihen kirjeeseen, jonka sitten jätin pulpettiin. Mutta veikkaisin, että jotain tuollaista se oli.

Peruskoulun jälkeen hain maatalouskoulutukseen. Koska olin vielä liian nuori, sain pitää välivuoden. Työskentelin tilallamme ja touhusin kavereiden kanssa. Kävin rokkilavoilla konsertteja kuuntelemassa, pari Tuuliajollaakin tuli nähtyä. Disko oli muotia, sen pinnallisuus ahdisti. Suhtautuminen tyttöihin oli edelleen ylikunnioittava ja pelokas. Eipä kunnon kontakteja tullut.

Sitten meni pari vuotta maatalouskoulussa. Tuli ajokortti ja aloitettiin vakava harrastustoiminta. Alkoholiin tutustuttiin ja sen kanssa tultiin toimeen. Tytöistä tuli hieman inhimillisempiä olentoja. Yksi vakava tutustumisyritys kotokylällä meni mönkään ja sai isomman sopan aikaan kaveripiirissä. Vilpitön yritys sai kaverit keskenään paisuttelemaan asiat omituisiksi ja minua syyteltiin monesta muustakin asiasta, joihin en ollut osallinen. Tämä järkytti minua aikalailla ja sen vaikutus kesti vuosia. Kuinka on mahdollista että vilpittömästä ja rehellisetä yrityksestä paisuu valheiden verkko, johon minut sotketaan  ja jota ei pystytä korjaamaan, ei minua uskota. Minut nähdään samanlaisena pelurina kuin kaikki muutkin.

En maatalosukoulussakaan ollut omassa porukassa. Sama epämääräisyys häiritsi sielläkin, eikä sieltä löytynyt ajatusta sen enempää kuin muustakaan koulusta. Muutama hetkellinen hyvä kontakti. Harrastus alkoi vetää.

Sen jälkeen armeijaan. Siellä pärjäsin ihan hyvin. Osasin sopeutua ja suhtautua rennon humoristisesti. Jouduin aukkiin, otin välllä lomaa töiden takia ja syksyllä uudestaan. Siellä vanhempana alikessuna sain oman asemani jermuna. Minusta taidettiin pitää. Jotkut kaverit ottivat yhtyeyksiä vielä jälkeenpäinkin, itse olin avoin kaikille, mutta en kehenkään kunnolla tutustunut enkä nimiäkään enää muista. Siellä tuli joskus ravintolassa saarnoja pidettyä ihmisyydestä ja elämästä. Niistä sain joskus kehuja jälkikäteenkin. Muutama tyttökontakti, mutta pieleen meni.

Tämmöstä on elämä ollut. Jatketaan joskus. Kuinka erikoinen yksilö olen? Tunnistaako kukaan muu samoja elementtejä?

Nyt kohdatkaa elämän riemu, nostaessanne katseenne tietokoneen ruudusta!

Hali?