Onnellinen ihminen on sellainen, jonka toiminta useinmiten johtaa toivottuihin seurauksiin.
Jonka sosiaalista toimintaa ei ohjaa pelko ja pärjäämisen kilvoittelu, vaan aito kohtaaminen ja kohtaamisen synnyttämä noste.
Jonka kohtaamiset eivät ole kokemisen ja omistamisen ohjaamat, vaan luottamuksen ja uskon ohjaamat.
Hän ei kohtaa ottaakseen asemaa, hoitaakseen arvojärjestystä, tehdäkseen valloituksia. Hän kohtaa, jotta molemmat kohoaisivat aitoon sanattomaan dialogiin ja sen jälkeen sanoittaisivat yhdessä sanattoman.
Hänen ei tarvitse omistaa mitään, hän on elämän kannateltavana, hänen onnensa kumpuaa yhteydestä kaikkeen. Hän on yhdessä rintamassa kaiken olevan kanssa tuoden tietoisuutta ja rakkautta luomakuntaan.
Hänen kaikki suhteensa ovat rakkaussuhteita. Hän voi elää uskollisessa parisuhteessa, mutta hänen rakkautensa ei ole itsekkäästi rajattu.Hän kasvattaa yhteyttään kaikkien kanssa, puhdistaa olemustaan pelon saastuttaman menneisyyden jäänteistä.
Ei niin, että omistaminen, nauttiminen ja hedonia olisi syntiä, niissä vain ei ole enää vetovoimaa niin paljon paremman tietoisuuden ja rakkauden kosketuksen jälkeen. Kuka kaipaa korvikkeita, kun aito asia on saatavilla.
Nykyajan ongelma on hyvin markkinoitu korviketarjonta. Aito asia on kovien aikojen paineessa päässyt taantumaan, jolloin emme sitä osaa etsiäkkään. Joilla se on elämässä mukana, pitävät sitä luonnollisena, vaikka eivät sitä osaa sanoiksi pukea. Joilla sitä ei ole, eivät sitä osaa kaivata, koska onnen kantajiksi tarjotaan kulutuskilpajuoksun pistesioja.Kilpailu tuo mukanaan aina häviäjät ja voittajat. Ei kanssamatkustajia, vaan kilpailijoita, joille voi hävitä, ellei ole jotenkin parempi.
Joka on oikeasti päässyt maistamaan yhteyden rauhaa ja voimaa, tietää, että kaikki maallinen kilpailu on turhanpäiväistä ja sen voitot mitättömiä verrattuna kohtaamisen jykevään rakauteen. Olet kannettu, osin pohjattoman viallinen, mutta hyväksytty ja tervetullut taivaltamaan polkua kohti täydempää tietoisuutta, yhteyttä ja samalla maallisen elämän täyttä toimijuutta.
Tieteilijöillä, papeilla ja henkisillä opettajilla on tärkeä tehtävä luoda tästä prosessista ymmärrettävä kokonaiskuva. Mitä kohti kannattaa mennä ja millä menetelmillä? Mitkä ovat tavoitteet, haasteet ja uhat? Mitkä ovat ne sosiaalipedagogiset auttajat, jotka kantavat ohi karikkojen tasaisempaan virtaan.
Sosiaalisen tason toimintojen lisäksi yksilön kannattaa kriitisesti silmäillä omia elämän tottumuksia.
Sisäisen voiman väljähdyttäjiä;
-ennakoimattomuus, kun ei tiedä, milloin energiaa tarvitsee, joutuu olemaan koko ajan varpaillaan
-vitkuttelu, asiaan keskittymättömyys. Tarkoitettu asia on käsillä, mutta siihen tarttumista lykätään tai tehdään sijaistoimintoja. Asiaan menee paljon odotettua enemmän aikaa ja energiaa, koska energiaa ei saa tehokkaasti suunnattua tarkoitettuun asiaan.
-suunnittelemattomuus. Asioiden tekeminen onnistuu parhaiten, kun siihen on resurssit kohdallaan (aika, välineet, vireystila) Suunnitelmallisuutta joutuu kehittämään ja omaa vireystilaa säätelemään, mikäli tahtoo saada jotain aikaan. Suunnittelematon toiminta törmää usein ajan tai välineiden riittämättömyyteen. Tuolloin hukkuu energiaa turhaan.
-epäolennaisuuksiin eksyminen. Informaatiotulvan seulominen ja oman linjan löytyminen on tärkeää, mikäli haluaa johonkin suuntaan edetä. Eteneminen vaatii suunnattua tahto- ja ajatusenergiaa.
Jos siis toimintasi estyy, etkä saa suunnattua energiaasi ulkopuolisten vaikuttajien toimesta, menetät tahdon, suunnan ja energian. Kaiken, mikä tekee sinusta ainutlaatuisen elämänmuodon.
Konkreettisella tasolla tarvitset aikaa toteuttaaksesi itseäsi. Aikaa tarvitsevat myös yhteiskuntajärjestelmä, elämän ylläpito sekä lähelle pääsevät ihmiset. Tämä ajan resurssi on hyvin kilpailtu, mutta mikäli tästä katoaa autonominen osuus, ei elämällä ole enää sinulle käyttöä.
Sosiaalisella tasolla yksilöiden dialogisuuskyvyt sekä omaksutut persoonalliset toimintatavat merkitsevät paljon vuorovaikutuksen energiataseeseen.Mitä samankaltaisemmat osapuolet ovat, sitä vähäisemmällä vastuksella informaatio siirtyy. Hyvin dialogikykyiset erilaisetkin ihmiset pystyvät luovaan vuorovaikutukseen, kunhan ymmärtävät kielellisen käsitteistön pettävyyden sekä osaavat nähdä erilaisuuden kokonaisuutta rikastavana voimana. Erilaiset ihmiset siis joutuvat lisäämään vuorovaikutukseen tietoisuutta ja energiaa informaation virheettömän siirtymän takaamiseksi. Laiska vuorovaikuttaja ei tähän ryhdy, vaan energiaa säästääkseen ryhtyy torjumaan ja luomaan erillisyyttä säästääkseen energiaansa.
Sisäisellä tasolla merkityksellisintä on vahvistaa yhteyttä sisäiseen kielettömään itseensä. Tietoisuus, sielu tai joku muu termi sopii tuolle ytimelle. Tämä ydin on immuuni kaikille kielellisille ja kehollisille tarinoille ja tottumuksille, jotka pyrkivät tietoisuuttamme imemään. Emme saisi samaistua tarinoihin liikaa, olemme osa tarinaa, mutta samalla tarinan vaikutuskykyinen osanen. Tarinoilla on oma polkunsa, jota ne seuraavat, ellei herännyt tietoisuus pysty kääntämään suuntaa uusille urille.
Mutta miksi tietoisuuden pitäisi ohjata uuteen suuntaan? Miksi vanha ei kelpaa? Vanhat polut on reunustettu peloilla ja pakoilla, ne ovat reaktiivisesti muotoutuneita menneisyyden tilanteiden mukaan. Kun elämme uudessa tilanteessa, voimme arvioida uudelleen jokaisen mutkan, onko enää aihetta toimia tuon pelon ohjaamana. Reaktiivinen ohjaus reagoi välittömästi akuuttiin uhkaan. Tietoinen reitinvalinta ennen uhkan konkretisoitumista voi ohjata meidät turvallisesti uhka kiertäen kohti toivottua päämäärää.
Siis sisäisesti meiltä odotetaan olemassaolon perusteiden oppimista. Olemme vastuullinen palanen universumia, tietoisuuden kipinää kantavia olentoja, joiden tehtävä on kirkastaa kipinää vahvaksi valoksi. Se edellyttää vastakkainasettelusta kieltäytymistä, olemme rinnakkaisia olentoja, joiden vihollisia ei ole toiset olennot, vaan sisäistyneet demonit, jotka elävät peloissamme ja jotka saavat meidät toimimaan harhaisesti. Meissä on harhan aiheuttamia vikoja ja virheitä, mutta yhteistyöllä saamme niiden vaikutukset minimoitua. Vain ,jos alamme puolustella virheitämme, teemme todellisen virheen. Toki näemme värittyneesti toisten virheet, joskus oma virheemme heijastuu toisiin. Aina virheen havaitsija ja virheen tekijä saisivat tarkentaa ongelmaa, että kumpikin pystyisi ymmärtämään mistä on kyse. Sisäisen tietoisuuden valossa osaamme noin toimia, ollessamme egon tarinoiden vankeina, tuo ei onnistu. Sisäinen tehtävämme on paljastaa ego ja valjastaa se sielun työkaluksi.
Tietoisuuden ongelma ratkaistaan pitkälti Buberin, Tollen ja kumppaneiden ajatuksiin nojaamalla. Tietoisuus on kielellisen ajattelun ulkopuolinen tietoisuus, elämän kokonaisuus. Sitä häiritsee kielellisen ajattelun aikaansaama kokonaisuuden jakava eriytyminen. Tämä eriytyminen on välttämätön toimijuuden kannalta, meidän on käsitettävä eriytetyn todellisuuden kappaleet,jotta voimme työstää niitä. Kokonaisuutta ei voi työstää, mutta se muuttuu, kun työstämme sen eriytyttyjä osia. Mutta jos toimimme vain eriytettyjen osien kanssa, toimimme niiden ehdoilla. Meillä ei ole enää kokonaisnäkemystä. Siksi tarvitsemme sielun ja ajatuksettoman tietoisuuden, että pystyisimme ymmärtämään kokonaisuuden. Meillä on käsissämme valtaisa lego-elefantti, josta eriytettynä näemme vain sen jalan tai korvan, jossa juuri työskentelemme. Voimme jalan ehdoilla muuttaa jalkaa yhä hienommaksi, mutta jos emme siirry eriytyneestä kuvasta kokonaisuuden tiedostamiseen, koko elefantin näkemiseen, voimme kääntää jalan niin hienoon asentoon, että koko elefantti keikahtaa kumoon. Tästä on kyse kaikessa nykyään kriisiytyvissä todellisuuden osissa, sodissa, taloudessa, työelämässä, samoin kuin yksilöiden mielenterveyden alamäessä. Kun emme enä näe koko elefanttia, vaan työskentelemme oman egoistisen pätevyytemme sisällä, ei kokonaisuus enää pysy tasapainossa. Onneksi kuitenkin kokonaiskuva on aina läsnä, kunhan vain opimme löytämään napin, jolla kielellisten tarinoiden vankilan telkkari saadaan välillä sammutettua.
