Jos tekisin aina vaan sitä mikä tuntuu parhaalta ratkaisulta, olisin hyvin rajoittunut ihminen. Turvalliselta tuntuva alue on ihmisellä aina sen kokoinen, mitä oman kokemuksen aikana on ehtinyt kartoittamaan. Kaikki sen ulkopuolella on epävarmaa, outoa ja sen logiikka ei ole aivan selvää. On persoonallisuudesta kiinni otammeko sen kiinnostavana tutkimusmatkana vai kauhistuttavana matkana kummitusjunassa.

 
Turvallinen alueemme koostuu siis valloittamistamme alueista. Valloituskykymme taas riippuu siitä, kuinka valloittamiseen suhtaudumme. Voimme olla seikkailuhenkisiä, voimme olla aktiivisen rationaalisia, tai voimme olla kaikin voimin vastaan haraavia, vaikka elämä edellyttäisi jonkun alueen haltuunottoa. Tuosta näkökulmastamme riippuen elämä on seikkailu, matka tai keskitysleiri, jossa omat pelot kiteytyvät ulkoisten hahmojen päälle vartijan univormuiksi.
 
Samoin kohtaamamme ihmiset tarttuvat ideoihimme elonpiirin laajentamisesta omien malliensa mukaan. Seikkailija rynnistää pää edellä tuntemattomaan, matkailijan kanssa tuumaillaan sopiva tapa edetä uuteen, hieman etukäteen mahdollisiin vastaantulijoihin varautuen ja keskitysleireilijä on jalat tanassa, eikä tahdo hievahtaakkaan.
 
Elonpiirin turvallisen alueen ulkopuolen paradoksi on se, että sen logiikka ei välttämättä vastaa yhtään omia ennakko-odotuksia. Uuden alueen voi arvioida vasta, kun on sen sisällä. Loppupäätelmä voi olla hyvin erilainen, mitä oli ennakko oletus. Loppupäätelmä voi olla paljon parempi tai paljon huonompi. Yleensä suurimmat oivallusten lähteet löytyvät aivan odottamattomista paikoista. Niiden uudet näkökulmat valaisevat ja ehkä jopa muuttavat vanhojen tunnettujen alueiden tulkintoja.
 
Kuinka voisi kehittää turvallisen alueen laajennuskykyäni? Oman, sattumoisin kehittyneen, reagontitavan systemaattinen kääntäminen toivottuun suuntaan on aivan mahdollista. Ihanteet ovat tuolloin tärkeät ja tavat ja tottumukset niitä konnia, joihin pitää suhtautua kriittisesti. Kun tapaat ihmisen, joka mielestäsi kohtaa asiat hienosti, ala ottaa mallia. Muista, että uusi on outoa ja vaatii toistoa, toistoa, toistoa, ennenkun alkaa tuntua edes vähän luontevalle. Toiminnan logiikan ja tavoitteen tiedostaminen motivoi jatkamaan. On tärkeää tiedostaa myös laajemmin suunnat, mihin haluaa edetä. Ei ole tarkoituksenmukaista laajentaa turvallista aluetta sattumanvaraisesti tai mielivaltaisesti, kaikki suunnat eivät ole omalle persoonalle tarkoituksenmukaisia, ne vievät vain turhaan energiaa.
 
Turvallisen alueen laajentamiseen on luonnollisin keino hyödyntää kanssaihmisiä, jotka jo omassa elämässään ovat alueella, jonne haluamme edetä. Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta minäite-asenteella. Jokainen antaa oman näkemyksensä tuosta uudesta alueestamme ja kun olemme oppineet perustan, voimme alkaa värittää sitä mieleiseksemme. Kun sosialisaatio toimii oikein, laajennamme näin kanssihmisten kanssa omaa aluettamme spontaanisti ja luontevasti edes tiedostamattamme asiaa. Jos taas perusluottamus on vaurioitunut, emme pysty luottamaan kanssaihmisiin emmekä näinollen pysty myöskään laajentamaan turvallista aluettamme luontevasti. Jäämme oman omavoimaisuutemme ansaan emmekä näe toisten auttavia käsiä, sisäinen todellisuutemme muuttaa auttavat kädet nyrkeiksi.
 
Tuossa draamassa piilee toinen paradoksi. Soisalisaation positiivisessa kierteessä olevat pyrkivät kyllä ottamaan mukaan kanssaihmisiä, joiden kanssa ovat tekemisissä. Pieniä kädenojennuksia asitetään aina tilaisuuden tullen. Sisäiseen keskitysleiriin sulkeutuneet tulkitsevat kädenojennukset omalla tavallaan, niistä tulee uhkauksia. Ulkoiset avuntarjoukset eivät siis auta kun ongelma on toisella todellisuuden tasolla, sisäisessä todellisuudessa. Avaimet keskitysleirin lukkoihin eivät ole auttajilla, ne ovat uhrin omassa takataskussa. Tilannetta kärjistää myös se, että tarjottuun osallisuuteen vastataan uhkakuvan mukaisesti, vastahyökkäyksellä. Auttajalta tarvitaan pitkää pinnaa ja tietoisuutta että kiinnostaa tarjota apua useamman kerran.
 
Mutta kuten sanoin, opittu malli on historian tarjoilema, nyt-hetkestä eteenpäin historia on menneisyytä ja jokainen päättää itse miten paljon sitä haluaa monistaa jatkossakin. Ulkoisessa todellisuudessa ja sosiaalisessa todellisuudessa ovat kaikki tasot olemassa ja odottamassa mihin haluamme solahtaa mukaan. Oma päämme on oma asiamme, mutta jonka tekoisita saamme hedelmät korjata. Joudumme valitsemaan onko elämämme seikkailu, matka vai keskitysleiri. Muut joutuvat sopeutumaan päätökseemme ja ratkaisemaan miten paljon haluavat elämästä jakaa  valitsemani todellisuuden muodon kanssa. Onneksi suuntaa voi aina kääntää.
 
Tässä kuhtaa on hyvä sukeltaa syyllistamisen ja uhriutumisen tematiikkaan. Jos en olisi tiettyjä asioita suostunut tekemään elämässäni, en olisi oppinut suurta määrää elämääni avartavia asioita. Jos olisin silloin jättänyt asiat tekemättä ja käpertynyt mukavauusalueelleni ja jälkikäteen joku olisi sanonut, että olisit tehnyt niin, niin olisit oppinut jotain. En siis olisi oppinut asioita ja olisin katkera. Lisäksi ulkopuolelta johku rohkenee sanoa, että olisi pitänyt toimia toisin. Olisin siis kokenut syyllistämistä. Ja olisin voinut uhriutua. En osaa jotain kaipaamaani asiaa ja vielä minua syyllistetään.
 
Vaan kun meni toisin. Jouduin tilanteisiin. jossa opin tärkeitä asioita. Nyt kun osaan asian, jos jaan sen elämänkokemuksena jollekkin joka ei vielä sitä hallitse, keskitysleirimieli tulkitsee sen ylimielisyytenä, syyllistämisenä ja jyräämisenä. Jonkinlainen autentisen muuttumattoman minuuden malli on vallalla, ihmiset koetaan valmiina laatikoina, joilla on kaikki ominaisuudet valmiina. Joillakin kaikki hyvät ja joillain huonot. Ei nähdä jatkuvaa kehityksen ja muutoksen virtaa, jossa omat ponnistukset ja oivallukset muokkaavat suuntaa jatkuvasti. Ja sitä, että olemme jaetulla matkalla ja ne, jotka osaavat turvata toisiin ja kohdata tasavertaisina, selviävät helpommalla. Voimme oppia kollektiivisesti jakamalla asioita kaikilla todellisuuden tasoilla, konkretiassa, sosiaalisessa ja sisäisessä.