Aina jotain tärkeää välähtää mielessä, joka pitäisi kirjoittaa ylös. Kun on koneen ääressä, niin pää tyhjenee täysin.
Ajan täyttymys. Olemme ajassa aikamme. Kukaan ei määrää kuinka aikamme käytämme. Strategioita on monia. Selviäminen on yksi malli. Reaktiivisesti kaikkiin palloihin vastaaminen. Kapasiteetin loppuessa ylimenevän kieltäminen.
 
Mutta entä jos hylkäämme annetut itsestäänselvyydet? Valitsemme itse aktiivisesti sydämmemme mukaan viisaasti. Suljemme ystävällisesti ulos sen, mikä ei meitä palvele. Valitsemme sen mikä on meille pyhää. Teemme tilaa kaiken ylle, mikä ei palvele suurinta hyvää. Puntarissa ovat kultturisesti jatkuvasti tarjottu kertomus houkuttimineen ja toisessa kupissa oma sydämemme täyttymys. Teemme valinnan jatkuvasti. Kun valitsemme vastoin sydäntä, ajaudumme kärsimykseen. Lukuisat portinvartijat testaavat hyväämme. Ylitämmekö pienen vaikeuden tavoittaaksemme sen piilottaman aarteen. Vai valitsemmeko kulttuurin kiillottaman karkin, jonka saamme vain kättä ojentamalla ja astumalla askeleen sielun myyntiä kohti.
 
Kulttuuri hajoittaa ja hallitsee. Myy meille kulttajuuden ja tarjoaa omenan hyvän ja pahan tiedon puusta; tiedon, joka tekee toisistamme kilpailijoita. Yhä en sano, että aine, tavara ja tieto ovat pahaa, ne ovat pahaa vain, jos ne ovat ainoat ohjaajamme. Yhtälailla sisäinen loputon ahneutemme on meile vihollinen. Vasta silloin kun lähimäinen on yhtä arvokas kuin itse, ei yhtään suurempi tai pienempi, meillä on mahdollisuus yhteyteen ja yhteyden kautta ikuisuuteen.
 
Persoonallinen minä on kasvatettava koirakoulussa. Tunne ei ymmärrä järkeä, se on kyvytön toimimaan viisaana johtajana. Tunne on reaktiivinen, se kertoo havainnoista. Mutta sen on kerrottava se jollekkin, joka pystyy arvioimaan sen viestit ja johdattelemaan sen mukaan oikeaan toimintaan. Tunne jumiutuu helposti hallintadraamoihin. Tunteella ja sen ilmaisulla saavutettu etuisuus muodostavat meille kaavan, jota takuulla hyödynnetään, mikäli samanoloiset tilanteet tulevat esiin. Tuolloin tunteesta tulee lähitaisteluase, jolla pyritään tilanteen ja läheisten hallintaan.
 
Tietoinen ihminen ei käytä tunneasetta, vaikka se olisi houkuttavan tehokas. Tunneaseen käyttö pakottaa joka tapauksessa valtataisteluun ja erilistymiseen, mikä vie yhteyden mahdollisuutta joka kerta yhä kauemmas. 
 
Tietoinen ihminen tuntee vahvasti ja kantaa vastuun tunteistaan. Hänen ylempi persoonallisuutensa keskustelee tunteiden kanssa, ylempi minuus tuntee tunteiden lapsellisuuden ja älyttömyyden; tunteet ovat helposti manipuloitavissa ja ne liioittelevat alituiseen, ellei niitä vahdita. Tietoinen ihminen osaa tulkita tunteitaan, torjua tunteidensa huiputusyritykset, mutta rekisteröi silti tunteiden viestit.
 
Tunteiden maailmassa on monta houkuttavaa karikkoa. On helppoa samaistua rakastumisen houkuttavaa lumoukseen, mutta yhtälailla voi joutua surun vankilaan, ellei houkutukselta itse katko siipiä. On erikoista, miten jonkun läheisen menettämisestä voi tulla koko elämän sisältö. On oikeutettu suru, jota järjen loogisella katkeruudella vahvistetaan. Mutta ketä tuollainen elämä hyödyttää? Kuollutta vai eläviä?
 
Ehkä tässä joudutaan kysymään elämän tarkoituksellisuutta. Tietysti sitä ei voida ulkoa antaa, jokainen saa tehdä elämällää mitä lystää. Mutta mahdollisuuksien näkökulmasta jumiutuminen johonkin tapahtumaan, oli se sitten miten pysäyttävä tahaansa, on erikoista, koska elämän luonne on mennä eteenpäin. Ajassa aina jotain tuhoutuu ja kuolee, samoin uutta syntyy. Jokainen joutuu päättämään kumman airueena kulkee. Yhtälailla oma aika tikittää, mahdollisuuksia syttyy ja sammuu koko ajan. Jokainen kohtaaminen, johon saat tuotua valoa, on merkityksellinen. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään sen varran, että saa energiansa pidettyä ylhäällä. Niin että omalle elämänsuunnitelman toteuttamiselle jää valon pisaroita.
 
Vaikka maailma ja oma sisäinen lapsi vetävät pois elämäntehtävän polulta ja pyrkivät omimaan kaiken energian, jokaisella on vastuu elämästään. Jos annan periksi houkutuksille, en jaksa vastustaa impulsseja, saan tehdä sen, mutta kannan samalla vastuu seurauksista. Tunnen itseni silloin eksyneeksi, voimattomaksi, surulliseksi, masentuneeksi ja vihaiseksi. Voin syyttää mailmaa tai itsekästä itseäni, mutta todellisuudessa olen vain laiminlyönyt itseni kasvattamisen. Jos olen vahva, voin vastustaa impulsseja, joita tietoinen persoonallinen minuuteni ei hyväksy.
 
Maailma ja sisäinen lapsi reagoivat toisiin persooniin tai ovat niiden kantamia. On silti virhe tuomita ne ihmiset. On syytä tuomita vain ne ajattelu- toiminta ja kommunikointimallit, jotka ylläpitävät noita huonoja tai epätarkoituksenmukaisia tottumuksia. Niin pysymällä samalla puolella, ydinpersoonan puolella molemmat, voimme yhdessä selättää nuo mallit. Kääntymällä ihmistä vastaan saamme vaan vihollisia. Toisaalta jokaisella on oikeus sanoa kyllä tai ei tuolle kuvaamalleni tarkoituksenmukaiselle todellisuudelle. Jos läheisesi valitsee toistuvasti kilpailun tien ja nopeat palkinnot ja itse haluat kasvaa, on viisaampaa hakea uutta kasvuseuraa. Ehkä ottaa itse kasvuhyppy ja katsoa houkuttaako se seuraajia.
 
Nyt ei tullut hyvin jäsenneltyä tekstiä, mutta mennään nyt blogitekstin kepeydellä ja hiomattomuudella. Eletään ennemminkin.