Minun on vaikea asettaa itselle rajoja. Jos tuntuu, että voin jotenkin autta toista ihmistä, voin antaa itsestäni jotain aivan tolkuttomasti. Se kuitenkin aiheuttaa hämmennystä itsellenikin, koska yritän miettiä mikä olisi sopivaa ja kohtuullista. Siksi myös usein jään etäisen kylmäksi, koska en koe osaavani lähteä tilanteeseen kohtuullisella välittämisellä. Koen olevani läheisriippuvainen ilman läheisiä. Joko jään etäälle tai tulen liian lähelle. Suhteellisuus ja sosiaaliset rutiinit eivät ole hallussa. Ne ovat jääneet oppimatta, olen ollut liian omapäinen ja ympäristö on ollut sulkeutunut myöskin. Omapäisyys on ollut sitä, etten ole lähtenyt mukaan nuoruuden parinhakuleikkeihin, jossa huijjauksella ja kisailulla on suurin osuus, sieltä tarttuu tavat myöhäisempäänkin parisuhde-elämään. Muutoinkin omat arvoni ovat vaatineet ratkaisuja ja olen usein pitänyt pääni, koen ne arvot kuitenkin sellaisiksi, että jos onnistun pitämään ne turmeltumattomina, niistä on vielä joskus  paljon iloa.

Kuljin aikani mukana ravintoloissa, mutta eihän näillä arvoilla siinä seurassa pärjätä. Alkohoin kanssa tulin hyvin toimeen, se ei heikentänyt koskaan henkisyyttäni.  Mutta kun henkinen polku ja perinteinen sosiaalinen elämä näytti olevan tukossa, kehitin harrastustoimintaa. Jos ei mikään tärkeä toimi, niin luodaan sitten jotain kivaa. Sinne sai työntää työpanostaan, luovuuttaan ja välittämistään minkä irti sai.

Minulla ei ole koskaan ollut niinsanottua turvallista aikuista. Vanhempani olivat sinäänsä turvallisia, mutta henkisesti vaativia ja aivan eri maailmassa. Opin silloin riittämättömyyden ja syyllisyyden. Perheessä ei ollut minkäänlaista henkistä yhteyttä. Kaikki perustui työhön ja suorittamiseen. Siksi olin aina kun mahdollista kavereiden kanssa. Ja vietin kyllä pitkän lapsuuden.

Nykyine tilanne jatkaa samaa kaavaa. Yritän parhaani perheessä, mutta siitä huolimatta olen täysin riittämätön auktoriteetin silmissä. Kun en haluaisi tapella, väistän usein. Nyt olen niin väsynyt, etten oikein jaksa, olen vain flegmaattinen ja usein piikitän takaisin jonka jälkeen vetäydyn. Turvallinen aikuinen voisi olla tuki, jonka varassa nousu olisi mahdollista. Muutoin edetään hiljaa ja varovasti, mutta ilman kosketusta uuteen ihmiseen, en kyllä tästä pääse.

Itsestä tuntuu, että voisin samanlaisessa tilanteessa olevaa kohtalotoveria auttaa selkeästi, mutta en kyllä tiedä yhtään toista ihmistä, joka kehtaisi auttaa minua.

Toisaalta egon kuolema on usein portti valaistumiseen. Ehkäpä kunnon pohjakosketus tarvitaan, että elämäntehtävä aukeaa kunnolla. Vaikea sanoa, onko se minulle ainoa mahdollinen tie. Ehkäpä pitäisi taas pitkästä aikaa vaivata oikeita näkijöitä. He voisivat omaa näköäni hieman terävöittää.

Tästäkin huolimatta, olkaa rakkaudessa!