On hyvä erotella myös se, milloin toiset pyrkivät hyvään oman uskomusjärjestelmän mukaan toimien siitä, milloin toisten pyrkimykset ovat negatiivisia, pelon, vihan tai kateuden pohjalta kumpuavia. Silloin hyvän ja pahan rajat muuttuvat. Oikeisto ja vasemmistoradikaali pyrkivät tekemään maailmasta oman uskomusjärjestelmänsä mukaan paremman, poistaa kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisuuden. Keinot usein aiheuttavat kuitenkin paljon vahinkoa ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ajatusjärjestelmän ulkopuolisissa.

 

Sama maailmojen kohtaamattomuus helposti tapahtuu perheiden sisälläkin. Jos emme tunnista toisen pyrkimystä hyvään, toisesta tulee vieras, outo ja sanktioidemme kohde. Kun tulkintakehys ei ole ymmärtäävä vaan erilaisuuden outoutta korostava, havainnot ja tulkintakehys alkavat ruokkia toisiaan. Toinen tulkitaan itsekkääksi ja itsestä tulee marttyyri. Ja tämä on tunnepuolen ilmiö. Tunne ei osaa laskea eikä tunne logiikkaa, se vahvistaa havaintoa, jota haluamme ruokkia. Esimerkiksi jos kumppani on siivonnut taloa kolme tuntia ja osallistumme itse siivoamisen viimeiset viisitoista minuuttia, tunne havaitsee sen, että olemme taas joutuneet siivoamaan. Se ei kykene vertaamaan siivoukseen käytettya aikaa. Tämä vertailu ja logiikka on otsalohkon asia, ei tunnepuolen. Jos olemme leimanneet itsemme tunneihmiseksi, syrjäytämme logiikan ja tosiasiat. Tunne on ainoastaan oma sisäinen asiamme, joka löyhästi liittyy todellisuuden tai sosiaalisen todellisuuden asioihin. Tosiasiat eivät kanna minkäänlaista tunnetta, oli kyseessä kuinka dramaattinen asia tahansa. Stoalaisuuteen kasvanut kokee eritavoin tunteensa kun henkilö, joka kokee olevansa erityisherkkä. Tunnemaailman, todellisen maailman ja järjen maailmojen suhde rakentuu elämän aikana. Kun kukin katsoo elämäänsä taaksepäin, voi tunnistaa tilanteita, jossa näiden maailmojen suhteet ovat olleet ristiriidassa ja tilane on ratkennut jonkun puolen hyväksi. Se tapaus on kasvattanut minuuden alaa ja jättänyt mallin samankaltaisten tilanteiden varalle. On väärin ajatella, että järki-ihmiset eivät kokisi tunteita. Itseasiassa he voivat kokea paljon voimakkaammin, mutta he voivat kokea tunteensa eri havaintojen perusteella. Jokainen kokee eri asiat tunteita herattävinä, joillekkin dramatiikka on vahviten reaktiivisuutta herättävää, jollekkin toiselle  elämän pienet kasvuaskeleet herkistävät tunteilemaan. Reaktiivisuus, tunteen ja järjen suhde, havaintojen ohjaaminen ovat kaikki asioita, jotka opimme, yleensä tiedostamattamme, joten otamme ne annettuina. Meillä on kuitenkin valta valita toisin, jos emme ole tyytyväisiä omaan toimintaamme.

 

Meillä on valta valita reagointimme tosiasioihin. Jos yöllä naapurista kuuluu kolinaa ja heräämme kesken uniemme, on ainakin kaksi tapaa reagoida. Voimme todeta, että kaikki on edelleen hyvin ja keskittyä makeiden unien jatkamiseen. Tai voimme harmistua, antaa aktivoivien negatiivisten tunteiden voimistua. Tällä taas on fyysisiä vaikutuksia, jotka hankaloittavat unen jatkamista.

Reagointitavan harkinta on usein unohdettu mahdollisuus. Yleensä keskitymme olosuhteiden muuttamiseen. Lisäämme äänieristystä, käytämme korvatulppia, lisäämme kilpavarustelua häiriöitä vastaan sen sijaan, että kehittäisimme toleranssia häiriöitä vastaan. Yleensä kilpavarustelu on tuomittu hävittäväksi. Herkkyytemme häiriöihin lisääntyy, koska itse häiriö ei ole se ongelma, vaan se, että reagoimme asioihin haitallisesti tai epätarkoituksenmukaisesti. Kun omaamme tuon reagointitavan, häiriöksi valikoituu aina uusi tekijä, jos edellinen saadaan minimoitua.

 

Kuinka tämän itse opin? Muistan, että armeijassa oli oivalluksen kulminaatiopiste. Siellä toiminta oli leireillä varsin kuormittavaa fyysisesti ja henkisesti. Painetta ja stressi-informaatiota tulvi koko ajan. Oli tehtävä päätös, miten selviän? Oli otettava vastuu omasta selviämisestä. Oli otettava lepoaika aina, kun siihen oli mahdollisuus. Tulkittava tilanteet, tehtävä selväksi, milloin on otettava lepoaika. Kun oli tilaisuus levätä, ei haitannut meteli, se, että nukkumapatjana oli polkupyörä tarktorin lavalla, ei puheensorina, ei auringonpaiste. Oli päätös, nyt saan levätä siihen saakka, kunnes vaaditaan seuraavan kerran aktiivisuutta. Sama tietoisuuden päätös luvalle levätä, turvallisuuden valinta, mielen pitäminen lepomoodilla huolimatta häiriöistä, on säilynyt opittuna jatkossakin. Toki välillä asiat eivät suju ja tyyneys häiriintyy, joutuu itseään muistuttamaan valinnan vastuustaan.

 

Tavallaanhan tässä on mukana myös tietoisuuden selviytymisstrategiakin. Onko luottamusta kurotella mahdollisuuksia, valita hyvin huomisen suunnat vai viekö tietoisuuden huomion pienet kivet kengissä? Kummallako strategialla saan paremmin huomiota ja kanssaihmisten tietoisuutta itselleni? Identiteettimme kokoontuu vuorovaikutuksen kautta, olemme laumasieluja, vaikka itse vetäisimme rajaa yhteisön suuntaan. Se yhteisö vaikuttaa joka tapauksessa valintoihimme, joko niin, että haluamme harmoniaan yhteisön kanssa tai haluamme osoittaa itseytemme vastustamalla yhteisöä.

 

Jälleen taustalla vaikuttaa aidon dialogisen vuorovaikutuksen määrä elämässämme. Jos meillä on riittävän syviä dialogisia suhteita, jotka kiinnittävät meidät sosiaaliseen todellisuuteen, auttavat näkemään objektiivistä todellisuutta ja tuovat rauhan sisäiseen todellisuuteemme, meillä ei ole tarvetta täyttää sisäistä tyhjiötämme kilpailulla, pakkomielteillä ja toisten kustannuksella. Voimme aidosti kantaa muita hetkittäin, kun tunnemme olevamme kannettuja aitojen dialogisten suhteiden voimalla. Meillä ei ole enää tarvetta antaa asioiden vain tapahtua eikä ole tarvetta puuttua asioihin Buberin sanoin. Meillä on valta ja vastuu hyvätä elämästä, emme sysää sitä ulkopuolellemme. Mutta kuinka helppoa onkaan seurata kulttuureidemme onnellisuusmyyttejä kulutuksen kautta, vaikka se onkin luonnostaan  aitoa dialogia hylkivää, kilpailuun, pintaan ja pelkoon nojaavaa. Kun oma kehitys menee eteenpäin, kulttuurin vääristymät eivät pidä otteessaan, vaan pystymme toimimaan kulttuurin sisällä omilla energioilla ja valaisemaan kulttuuria sisältäpäin. 

 

Ajatus harhautui alkuperäisestä siäisen maailman jäsenymättömyydestä. Tavallaa kaikki siihen viittaa, mutta ajatus taisi hukkua pieniin siivuihin kokonaisuuden jäädessä jäsentymättömäksi. 

Mutta, parempaa kohti, keskitytään hyvän vahvistamiseen. Pidättäydytään harmaan viettelevyydestä ja mustan lupauksilta. Mutta tarvitsemme toisiamme, toistemme kautta pääsemme irti kahlitsevista tarinoista vapaaseen todellisuuteen ja tietoisuuteen.

 

Minuuden jäsentymisessä on otettava huomioon monia eritasoisia seikoja. Ensinäkin elämme kolmessa todellisuudessa, jossa kussakin on omat hyvän ja huonon ideaalit. On tosiasioiden maailma, joka kattaa fyysiset ilmiöt. Toiseksi on sosiaalinen maailma, joka toimii ihmistenvälisten suhteiden ja sopimusten sekä jaettujen tarinoiden ja uskomusjörjestelmien tasolla. Kolmanneksi on sisäinen maailmamme, joka koostuu tunteistamme, järjestämme, uskomuksistamme ja ehdollistumisistamme. Sisäisessä maailmassa on useita ristiriitaisia järjestelmiä, joiden keskinäinen kampailu vaikuttaa ratkaisevasti minuuden muodostumiseen. Klassiset järjen ja tunteen kamppailut, itsekkään minuuden ja yhteyttä kaipaavan minuuden kamppailut, toimijan ja uhrin vääntö kunin myös lukuisia muita. Jos ympäristömme toimii jotakuinkin tasapainoisesti ilman minkään vakavan yksipuolistumisen aiheuttamaa vääristymää, on kelppoa kasvaa itsekin tasapainoiseksi, toimivaksi ja tuntevaksi yksilöksi. Varsinkin jos aito dialogisuus on luontevasti läsnä arjessa, meillä on ystäviä, joiden kanssa pääsemme turvallisesti penkomaan oman olemassaolon kysymyksiä. Ilman tätä jaettua ihmisyyden kokemusta, juutumme vain oman sisäisen todellisuuden uskomusviidakkoon, jonne eksymme. Me tarvitsemme toisiamme, jotta saamme peilin itsellemme, voimme kehittää itseämme objektiivisesti hyvään. Ilman tuota peiliä sisäinen todellisuutemme voi legitimoida mitä tahansa outouksia.

 

Tämä dialoginen suhde toimii vain luottamuksen tilassa. Muutoin se on pelkkää puhetta, joka ei pääse tarpeeksi syvälle olemassaolomme perusteisiin. Koska dialogin luonnetta ei yleisesti tunneta, helposti tyydytään kevytversiohin, jotka voivat avata näkökulmia, viihdyttää tai olla mukavaa ajankulua, mutta eivät anna meille sisäistä rauhaa. Jos en ole kokenut vuorovaikutusta, joka on lohdullista ja rauhaa antavaa, en sitä osaa kaivatakaan. Se on aarre, jota kannattaa etsiä. Valitettavan harva siihen kuitenkaan osaa kiinnittää huomiota. Lisäksi jos tällainen kokemus on joskus ollut, kiinnitämme sen helposti tiettyyn ihmiseen. Kuitenkin tämä kokemus on saavutettavissa kaikkien kanssa, kunhan olosuhteet ja viritykset ovat kunnossa. Kokemus sinänsä voi syntyä spontaanisti ja vaikka kenen kanssa. Jos kokemuksen perusteella teemme toisesta "erityisen", teemme virheen. Jokainen meistä on "erityinen", mutta se on tuo kokemus ja tietoisuuden tila, joka on arkikokemukseen nähden erityinen. Kun tiedämme, että kokemuksen saaminen on mahdollista ja sitä voi harjaannuttaa, voimme johdatella tilanteita niin, että meille avautuu noita kokemuksia useammin ja eri henkilöiden kanssa. Tällöin otamme hiljalleen vahvemman paikan ihmisten yhteisössä ja vahvistamme oman todellisemman minuuden kasvua, samalla kun autamme toisia kasvattamaan omaa persoonaansa.

 

Mitä heikommassa tilanteessa olemme arkimaailmassa, sitä heikommin helposti panostamme yhteyksiin, energia menee selviytymiseen. Kuitenkin yhteyden kautta voimme saadaa energiaa ja näkemystä, millä voimme murtaa heikon tilanmme pyörteisen suppilon, joka imee meitä pohjalle. Mitä alemmas joudumme, sen alhaisimmista energioista pyrimme ravintomme saamaan. Se on luonnollinen selviytymisreaktio.

Kuitenkin tuokin kurjuus kiinnittyy tarinaan, jonka olemme itsestämme luoneet. Sisäinen maailma on luonut vankilan, jota ulkomaailmasta tehdyt havainnot tukevat. Ja tarinamme estää havaitsemasta havaintoja, jotka eivät tue tarinaamme.Kun astumme dialogiseen tilaan, siirrymme sisäisestä rakennelmasta puoliväliin toista vastaan. Toinen auttaa meitä astumaan ulos häkistämme ja auttaa katsomaan häkkiämme neutraalimmin, toisen silmin. Näin avautuu uutta informaatiota, jolla voimme korjata tilannettamme.Toinen ei auta neuvomalla vaan nostamalla näköalapaikalle.

 

Tässä sillisalaattia pääsiäispähkinäksi. Valitettavan jäsentymätöntä, mutta muutama ideanpätkä piilotettuna massaan.