Tuossa toisaalla pohdiskelin taannoin esimerkkinä seurustelusuhteen luomistilannetta. Kaksi ihmistä tutkailee toisiaan, molemmat haluavat antaa ehkä mahdollisimman hyvän kuvan itsestään. Mutta mitkä ovat ne ohjekirjat, joiden mukaan mennään? Ollaanko avoimen rehellisiä? Puhutaanko vain kaikki hyvät jutut? Puhutaanko kaikki tärkeät jutut, oli ne sitten hyviä tai huonoja? Kuinka paljon valkosia valheita ladellaan, onko nollatoleranssi? Ladellaanko ihan mitä vaan kaunista ja romanttista, läväytetään pöytään sellainen ihmepaketti, että kaverilta varmasti menee jalat alta, ensivaikutelma on tärkein. Arki tulee sitten joskus ja moni asia unohtuu. Pelataanko peliä, näytellään jotain, että mielenkiinto pysyy yllä? Peitelläänkö omia tuntemuksia, ollaan turvassa roolin takana?

Mikä on päivän tilanne, missä keskimäärin mennään? Onko suhteet niin, etä 10% ihmisistä on täysin rehellisiä ja avoimia, 10% puhuu pelkkiä kauniita valheita, 40% menee vallitsevan kosiorituaalin mukaan, oli se kulloinkin mitä vaan, pelin sääntöjen mukaan. 20% menee ihan sattuman mukana ilman kummankaan tajunnan heräämistä ja 20% menee niin, että toinen iskee ja toinen suostuu.

Ei se ehkä noin karua ole, kaipa nyt sentään 30% ihmisistä on rehellisiä ja emotionaalisesti läsnä suhteen pystytysvaiheessa, että valintakriteerinä on muutakin kuin kiva ulkonäkö, vaatteet ja status.

Erotilastoja katselemalla voidaan kyllä päätellä, että ehkä aina kriteerit eivät ole olleet kohdallaan. Mutta muuttuvatko valintakriteerit seuraavalle kierrokselle? Vai eikö valintakriteerien ja lopputuloksen yhteyttä tiedosteta?

Olemmeko niin fatalisteja, että otamme aina seuraavan, joka on tullakseen? Jumala antoi tämän ihmeen minulle. No tavallaanhan se on totta, mutta ehkä se oli vaan tarjolla, valitse itse, onko tämä se mitä haluat? Annan kohta seuraavan, jos tämä ei ole sopiva. Niin, mikä onkaan valintamme vapaus ja mikä pakollista pullaa?

Itse koen nyt, kun tulevaisuudessa näyttää pilkottavan aarteita, että omat väärät valintani ovat kuitenkin olleet tarpeellisia ja niistä saadut opit jatkossa voimavarojani. Uskon, että heikkouteni voidaan antaa anteeksi ja minua voidaan vielä opettaa korjaamaan ne pois. Ja uskon, että vahvuutenikin voidaan antaa anteeksi, vaikkei niitä vielä ymmärrettäisikään.

Kuitenkin itse olen ja olen aina ollut siinä vaikeassa marginaaliporukassa, joka ei ole oppinut rituaaleja ja joka pelaa rehellisyydellä. Eikä vielä osaa arvostaa statussymbooleja.

Niin, kaipa yritän itselleni nyt todistella, etten ole huono ihminen, olen vain erilainen. Mutta että kaiken logiikan mukaan on oltava olemassa muutama muukin samansukuinen olento.

Äh, nyt ajatus ei enää juokse. Liikaa töitä. Katsotaan toiste toisena nykyhetkenä.

Kuitenkin rakkautta peliin.